Tämän luin, aioin lukea, tai ainakin harkitsen XVI

[Riitta-mummi]

Innostuin muistelemaan lapsena lukemiani kirjoja. Tämä siksi kun kiinnostukseni alkuperäiskansoihin juontuu joistakin nuortenkirjoista joissa kerrotiin kaukaisista maista.

En enää muista minkä nimisiä olivat kirjat jotka kertoivat:

a  Inka-prinsessasta Maya -kulttuurissa
b  tuaregeistä jotka pelastivat seikkailijat

Tarzan-kirjat olivat samaa etnis-sarjaa, kuten Zane Greyn kirjatkin.

Tyttökirjoista pidin Anni Swanin ja Mary Marck´n teoksista, etenkin Iris-rukasta ja Eevan luokasta.

L.M.Montgomeryn Anna-sarjan luin kokonaan ja uudestaankin. Samoin Runotytöt.
Louisa M. Alcott´n tuotannon olen myös lukenut.

Ja näistä useista on Kanadassa ja USA ssa tehty myös elokuvia ja tv-saejoja.

Alle koulu-ikäisenä äitini luki minulle ja veljelleni Topeliuksen Lukemisia lapsille. Tein samoin omille jälkeläisilleni. Myös Pikku prinssi, Tiitiäisen satuu, ja Tove Janssonin Muumikirjat ovat meillä kolmen sukupolven kuluttamia.


Aiheeseen liittyvä linkki:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/08/08/nama-kirjat-paransivat-sodan-traumat

[Pena]

Tarzan-kirjojen maan-, luonnon- ja kansatieteellinen anti on kauniisti sanoen virheellistä. Luin niitä pikkupoikana Afrikassa ja ymmärsin jo silloin, että Edgar Rice Burroughsin maanosa on joku muu Afrikka kuin se, minkä ympärilläni näin.

[Riitta-mummi]

Nyt kun lapsenlapseni latasi minulle kännykkään kuunneltavien kirjojen palvelun Nextoryn, ovat mahdollisuudet parantuneet kuunnella häiriytymättä, esim. Sinuhe egyptiläinen kokonaan.
Ja mitähän kaikkea sieltä mahtanee löytyäkään. En ole vielä tutkinut.
Tartuin heti Paula Havasteen uusimpaan, Saarelaislauluun. Se kertoo NL:n miehittämän Viron ankeista ajoista vuonna 1967.

Olen sarjan ensimmäisen lukenutkin, mutta en niitä kahta seuraavaa. Toivon niidenkin lytyvän palvelimesta.

...

Tuo Penan havainto Tarzan-kirjojen Afrikasta on varmaan oikea. Ainakin elokuvien maisemat ovat ennemmin kuin sademetsistä. Studiostahan ne taitavat todellisuudessa olla.

[Pena]

Tuo Penan havainto Tarzan-kirjojen Afrikasta on varmaan oikea. Ainakin elokuvien maisemat ovat ennemmin kuin sademetsistä. Studiostahan ne taitavat todellisuudessa olla.

Joihinkin Tarzan-filmeihin liitettiin studiokuvien mausteeksi oikeasti Afrikassa kuvattuja otoksia. Ne oli varmaankin poimittu muista elokuvista. Muistan, että Kenian maasait ja Ruandan tutsit olivat perinneasuissaan muka samalla ’kauppa-asemalla’.

[karjalaisenkyösti]

Minä luin lapsena Aku Ankkaa. Samoja lejtiä luin monen monituista kertaa.
Kiosin ikkunaa usein katselin ja odotin, milloin uusi Aku Ankka kirja ilmestyy.
Se oli aina juhlava hetki. Myös se oli juhkahetki, kun Aku Ankka viikoittain tuli postista.
Muistan vielä ensimmäisen Aku Ankan, jonka olen lukenut, eräs lehti vuodelta 1972.

Monesti otin pullaa ja Sitruunasoodaa (Perry-merkkistä) tai esim. appelsiinimehua, menin sänkyyn pitkäkseni ja söin ja luin akuankkaa.
Syödessä oli mukava sitä lukea.

Jossain vaiheessa erään kaverini innostamana aloin lukea Viisikko-sarjan kirjoja.
Voi olla, että usean niistä luin enemmän, kuin kerran, en varmasti muista, kuinka oli.

[Pena]

Viisikoista muistan, että porukan eväät kuvailtiin tarkasti ja kirjojen juonikuviot muistittivat toisiaan. Ne pyörivät usein jonkin rakennelman ympärillä, majakan, luolan, raunion tai salaisen tunnelin.

[Riitta-mummi]

Aku Ankan ensimmäisen Suomessa ilmestyneen numeron äiti osti minulle Helsingin rautatie-aseman lehtikioskista kun palasimme joulu-ostoksita. Olin oppinut vuotta aikaisemmin lukemaan vuonna 1950, ja luin jo joitakin kirjoja, mm. Lukemisia lapsille.

Muistan yhä sen Aku Ankan kansikuvan. Siinä oli Aku valepuvussa, leveälierinen musta hattu päässä ja vale-viikset nenän alla.

Minulle se lehti ei tullut tilattuna, omille jälkeläisille kyllä. Vävy tilasi tyttärelleen jo ennen ristiäisiä lehden tulemaan kun nimi oli päätetty.

Monet aikuiset miehet lukevat Akua yhä.
Minäen kai koskaan pitänyt siitä yhtä paljon kuin kirjoista. En osannut siihen amerikkalaisuuteen samaistua.

[Pena]

Aku Ankan piirtäjistä on muutama saanut mainetta omana itseäänkin. Pitkään he olivat nimettömiä Walt Disneyn signeerauksen alla. Sanomalehtistrippejä piirtänyt Al Taliaferro on suosikkini. Sarjakuvalehtiin laajoja tarinoita taiteillut Carl Barks on klassikko. Myöhempi suuruus Don Rosa ei jaksa minua viehättää.

[PekkaV]

 
   Antti Tuuri: Elämä on ihanaa Pohjanmaalla - Kirjoituksia kuudelta vuosikymmeneltä

[1944]

Arvokas tieto minulle, taidan yrittää muistaa löytää seraavalla kerralla kirjastossa. Antin hyllyn kohta on vain usein niin köyhän näköinen.

[Riitta-mummi]

Löysin Nextorystä mielenkiintoisen toksen kuunneltavaksi. Se on psykologian tohtori Elaine N Aronin kirjoittama Erityisherkkä ihminen.

Kauan on mennyt ihmetellessä meillä monilla, jotka nyt tiedämme heitä olevamme, että miksi olen erilainenkuin ihmiset ympärilläni.

Olen kuunnellut vasta 2 h, ja 10 h on jäljellä, mutta lähes kaikkeen mitä olen kuullut voin sanoa: kyllä, kyllä.

Aistiyliherkkyys äänille, puristaville ja kutittaville vaatteille , havainnointi nopeasti ympäröivää, musiikin ( tietynlaisen ) vaikutus ja sisäänpäinkäänytyneisyys.

Nämä eivät ole sairautta, mutta liiat ärsykkeet voivat ahdistaa.
Myös se, että muut eivät ymmärrä, onkovin tuttua.

Aiheeseen liittyvää:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Erityisherkkyys

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aistiyliherkkyys

https://fi.wikipedia.org/wiki/Positiivinen_disintegraatio

[PekkaV]

   "... Kielentutkijana olen vankasti sillä kannalla, että teksteissä ei ole täytesanoja - jokaisella valinnalla on tehtävänsä merkitysten tuottajana ..."

Suomen kielen dosentti ja tietokirjailija Vesa Heikkinen kolumnissa Tekstintutkijan tuumat - LOUHOKSELLA julkaisussa "Tieteessä tapahtuu" (s. 69), joka "kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta."  Myös verkkoversio www.tieteessatapahtuu.fi

[Leena]

Bernhard Stokken "Yksin vartiopaikalla"  oli alle kymmenvuotiaana ehdoton lempparini.  Kirja kertoo nelitoistavuotiaasta norjalaistytöstä Ingridistä, jonka isä on toiminut metsänvartijana koko Ingridin elämän mitan.  Isän sairastuttua "reumaattiseen  kuumeeseen"  hän saa tietysti lemput hommastaan, eletään vasta vuotta 1936.  Pelastaakseen isän työpaikan ja rakkaan vahtitupansa Ingrid tarjoutuu isänsä sijaiseksi.


Luin kirjan uudestaan joitakin vuosia sitten.  Sen uskottavuus vakuutti, tuohon aikaan 14v koulunsa lopettanut katsottiin jo aikuiseksi.  Ingridin kokemukset kaukana kotoa yksinäisellä Karhukallion vartiotuvalla ovat samoin vakuuttavia, tekijä on saanut osuvasti jännitystä jo koti-ikävän ja yksinäisyyden kuvaamiseen.

Metsänvartijan tehtävänä oli valvoa pääasiassa metsäpalojen syttymistä, pyrkiä tukahduttamaan pienet kalastajien ja muiden retkeilijöitten huonosti sammutetut nuotiotulet lähistöltä itse, ja soittaa laaksoon metsänvartijalle suuremmista paloista,  hälyttää nimismiehelle  dynamiitilla kalastajista ja muista rötösherroista. 

...................

Koska olin ihan tenava saadessani kirjan lahjaksi ihmettelin, kuinka joku saatetaan potkia pois hommastaan sairauden takia, kuinka noin nuoria saatetaan lähettää yksin metsätupaan. Tapahtumavuosi paljastuu lopussa, kun Ingrid saa Metsähallitukselta kiitokseksi rannekellon jonka taakse on kaiverrettu "Karhukalliolla 1936".  Paljon oli muuttunut.
...................

Kreikkalaisen pakolaiskirjailijan Alki Zein   "Villikissa katsoo lasin takaa"  ilmestyi meillä hieman myöhemmin, kertoi Kreikan sotilasvallankaappauksesta samana vuonna ja koska perustui tekijän lapsuusmuistoihin, kuvasi mahdottóman osuvasti kymmenvuotiaan Melian näkökulmasta tapahtumia, aikuisen Niko-serkun piileskelyä ja pakenemista, vaaleatukkaisen ja sinisilmäisen Myrto-sisaren vetämistä kouluun perustetun Hitler-jugendin sisarjärjestö "Tähtikaartiin"  vastoin perheen tahtoa, jotta "isä ei menettäisi paikkaansa pankissa".

....................


Villikissan sain joululahjaksi muistaakseni kaksitoistavuotiaana, mutta niihin aikoihin Dumas´n Kolme Muskettisoturia oli aivan ylitse muiden.

Onhan se minulla yhä, mutta poarhaiten se taitaa sopiakin suunnilleen sen ikäisille.  Sehän kertoo ystävyydestä ja joukkoon kuulumisesta, sen ikäiselle maailam tärkeimmistä asioista.

.........................
.........................


Kiinnostuin  joskus penkomaan, millaista kirjallisuutta nuoruusikäisille on tarjottu ja tarkoitettu --- varhaisiummat löysin vuodelta 1901.   Ainakaan säilyneissä ei ollut juuri kehumista ennen sotia, joitakin ihan poikkeuksia lukluunottamatta.

1970-luvulla alettiin painottaa ehdotonta arjen kuvausta sellaisena kuin se tapahtuu ja kirjat muuttuivat ääritylsiksi. Paljon kuvattiin köyhyyttä ja kärsimystä, mielisairautta ja työttömyyttä, lasten jättämistä yksin ja muuta viihdyttävää. 

Samoin siitä asti on edellytetty että teksti edustaa "yksilön kasvukertomusta".  Jos yrittää kertoa ryhmästä ja lähettää käsiksen NVL:n arvostelupalveluun , kannattaa kirjoittaa saatekirjeen alkuun, ettei kerta kaikkiaan edes yritä

1. Kirjoittaa "yksilön kasvukertomusta"
2. Tekee hyvin selväksi, että:  "Kertomus kuvaa luokkatovereita" tai "tarina kertoo ryhmästä".        kyllä asiallisen arvostelun saa, kun lukija ei edes ihmettele kuka on "the yksilö"  eikä odotakaan että kukaan "kasvaa". 

Olen niihin kauhean kyllästynyt   




 

[Leena]

Huh, toivottavasti se norjalaiskirja oli Bernhard Stokken käsialaa.  Etten vain luule muistavani 

...........................

Viisikon eväskorin oppi kai jokainen ulkoa.  Inkiväärijuomaa... 

Ja aina ne olivat koulusta lomalla vaan eivät ikinä kotonaan.  Kirjasarja ei kerro juuri kuin maininnan verran että isiä on olemassa, samoin Dickin Annen ja Johnin(?) äiti.

[Pena]

Leo, Dick, Anne ja serkkunsa Paul (oik. Paula) sekä koira Tim muodostivat Viisikon.