Hänen työkautensa oli poikkeuksellisen pitkä. Hän oli Lounais-Afrikassa 1968 - 1926. Tähän vaikutti se, että hänen perheensäkin oli pikemminkin afrikkalainen kuin suomalainen (eihän Martti Rautanen suomalainen ollutkaan vaan inkeriläinen). Kyllähän tuossa ajassa ehtii ahkeroida.
Saksan luterilaiset olivat yrittäneet tehdä käännytystyötä Ambomaalla, joka oli siihen aikaan hyvin syrjäinen kolkka. Epäonnistuttuaan he antoivat suomalaisille mahdollisuuden lähetystyöhön. Kun Suomea rakennettiin kansakunnaksi, ajateltiin, että olisi hienoa, jos Suomellakin olisi oma siirtomaa.
Me uskomme, että suomalaiset tekivät lähetyssaarnaajiensa avulla hyvän työn viedessään luterilaista kristinuskoa Ambomaan pakanoille vuodesta 1870 alkaen. Me uskomme, että lähetystyön jälkiä seuraava kehitysapumme on siunaukseksi namibialaisten tiellä hyvinvointiin. Me uskomme tiedonvälityksemme hymistelevään todistukseen, että Martti Ahtisaari kruunasi hyvät tekomme luotsatessaan YK:n nimissä Namibiaa valtiolliseen itsenäisyyteen 1990.
Olosuhteet lähetyskentällä olivat karut, ja vain yksi miehistä jäi sinne. Hän on suomalaisen lähetystyön pioneeri Martti Rautanen.
Joukko miehiä astui laivaan Helsingin satamassa juhannusaattona 1868. Torvet soivat, ja laulettiin Martti Lutherin virttä Jumala ompi linnamme. Miesten keski-ikä oli 26 vuotta. He olivat lähdössä viemään Jumalan sanaa kauas Afrikkaan.
Nämä ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat tulivat kansan parista. Martti Rautasen isä oli inkeriläinen maaorja. Pietari Kurvisen koti oli ilomantsilainen maalaistalo. Kaarle Tolonen oli kajaanilainen räätälinpoika. Aleksanteri Malmströmin isä oli porvoolainen teurastaja. Muidenkin tausta oli maaseudulla ja kaupunkien pikkuporvaristossa.
He olivat käyneet kuusivuotisen lähetyskoulun. Se oli sisäoppilaitos, jossa opetettiin uskontoa, saksaa, englantia, maantietoa, laskentoa, piirustusta, laulua ja soittoa.
Heillä ei ollut juuri mitään tietoja Afrikasta. Ensimmäisen mustaihoisen ihmisen lähetit näkivät menomatkalla Lontoossa.
Suomalaiset matkasivat Afrikkaan kokeneiden saksalaisten lähetyssaarnaajien mukana. Aluksi he viettivät runsaan vuoden Reinin lähetysseuran asemalla Namibian keskiosassa. Siellä veljien välit rakoilivat.
”Veli Juntunen erotettiin. Se oli kovin ikävää”, merkitsi Martti Rautanen päiväkirjaansa.
Joukkoon sopeutumaton lähetti palasi kotiin Ambomaata näkemättä. Muut saapuivat sinne heinäkuussa 1870.
Vastaanotto oli aluksi suopea. Heimokuningas tuli tervehtimään, ja sulavakielinen Pietari Kurvinen kertoi heidän tulleen julistamaan Jumalan sanaa ja sielujen pelastusta. ”Sanasi ovat hyvät”, päällikkö vastasi. Erityisen kiinnostunut hän oli siitä, oliko tulijoiden joukossa aseseppiä ja vankkureiden tekijöitä.
Soitellen sotaan lähtenyt joukko törmäsi todellisuuteen:
Suomalaiset aloittivat työnsä suurin toivein kolmen heimon parissa, mutta he joutuivat pian vetäytymään yhden heimon alueelle. Ensimmäinen pakana kastettiin vasta kolmentoista vuoden työn jälkeen vuonna 1883. Pioneeriläheteistä oli silloin työkentällä vain Martti Rautanen.
Alkuajan tilinpäätös näytti tappiota. Vasta perustetun lähetysseuran epäonnistuminen uudella työkentällä oli tosin sääntö eikä poikkeus, ja Lähetysseura noudatti tuota sääntöä.
Epäonnistumiseen oli syynsä. Lähetit eivät havainneet paikallisten keskuudessa suurtakaan kiinnostusta Jumalan sanaa kohtaan. Myös ambolaiset pettyivät toiveissaan. Opettajat eivät tuoneet mukanaan aseita, ampumatarvikkeita eivätkä sepäntaitoja. Myös lahjoiksi tarkoitetut tupakka, vaatteet ja viini loppuivat pian.
Kahden kulttuurin yhteentörmäys käy ilmi Juho Heinosen raportista vuodelta 1878. Hän esittelee ambolaisten ekologista ja leppoisaa elämäntapaa: ”Ei näy kellään näistä kansalaisista olevan sitä vahvaa tahtoa ja opin halua, että vapaaehtoisesti tahtoisi oppimisen ja työn vaikeudet kärsiä, ja kun eivät tiedä työn hyödystä mitään eivätkä tahdokaan tietää, sillä nämä laiskuuden puolustukseksi sanovat parhaan olla näin kuin he nyt ovat.
Näin ollen ei tule elämään mitään tarpeettomia puuhia vaateiden pesemisestä, huoneitten rakentamisesta ynnä muusta. Lisäksi he ovat ylpeät siitä, että heillä on maa, osaavat sitä kuokan kanssa viljellä ja viljasta tehdä olutta. Muutamilla on lisäksi runsaasti karjaa. He ovat mielestänsä rikkaita, joilta ei mitään puutu.”
Tällaiseen maaperään ei evankeliumin sana juurtunut. Raportti jatkuu: ”Olisi hyvä, jos he rupeaisivat paremmin Jumalan sanaa oppimaan, mutta näyttää siltä, että he pitävät hengellistä oppimista yhtä tarpeettomana kuin ruumiillistakin.”
Ambokuninkailla oli muitakin neuvonantajia, portugalilaisia kauppiaita, jotka ostivat viinalla ja aseilla orjia eivätkä katselleet lähettejä hyvällä. Oikullisia, itsevaltaisia ja ajoittain juoppohulluja heimopäälliköitä ei ollut helppo miellyttää. Kun lähettien taidoista ja lahjoista ei ollutkaan heille hyötyä, nämä saivat pian kuulla, kenen maata tallasivat ja kenen vettä joivat.
Rahat lopussa ja morsiamet Suomessa:
Lähetysseuran johtokunta ja lähetit olivat kahden kerroksen väkeä. Helsingissä oli korkeita kirkonmiehiä ja säätyläisiä. Ambomaalla työtä tekivät kansan parista lähteneet nuoret miehet.
Ensimmäiset lähetyssaarnaajille annetut ohjeet korostavat johtokunnan isällistä käskyvaltaa ja vaativat nuorilta veljiltä ”luottamusta, lapsellista rakkautta ja kuuliaisuutta”. Lähetit eivät täyttäneet näitä vaatimuksia. Välit johtokuntaan olivat alusta lähtien huonot.
Kyse oli ennen muuta rahasta. Johtokunnalla ei ollut realistista käsitystä siitä, millaista työ kentällä oli, eikä siitä, mitä se maksoi. Se oli laskenut kustannukset väärin uskoessaan maan hedelmällisyyteen ja kuninkaiden anteliaisuuteen. Lähettien mukanaan tuomat vaihtotavarat loppuivat pian eikä uusiin ollut rahaa. Heidän oli alistuttava heimopäälliköiden armeliaisuuteen ja kerjättävä näiltä viljaa ylläpidokseen.
Pitäisikö palata kotiin, mietti moni. Ilosanomaa ei otettu vastaan ja olot olivat niukat. Lähetit olivat jo kotimaassa kihlanneet itselleen morsiamet, jotka ajan käytännön mukaan piti lähettää sulhasilleen kahden vuoden kuluttua. Karl Jurvelin, Aleksander Malmström ja Kaarle Tolonen olivat kuitenkin turhaan odottaneet kihlattujaan. Miehet eivät enää jaksaneet poikamiehen ankeaa elämää vaan palasivat kotiin.
Muut lähetit saivat morsiamensa ja menivät naimisiin, mutta hekin huomasivat pian, että lähetystyöllä oli kallis hinta.
Ambomaan ilmasto oli epäterveellinen. Martti Rautasen päiväkirjat ovat täynnä kuvauksia oman perheen ja muiden lähettiperheiden sairauksista. Malarialta ei osattu suojautua, eikä muihinkaan infektiotauteihin ollut tehokasta lääkitystä.
Kurviset menettivät puolivuotiaan esikoispoikansa, eikä kuolemantapaus jäänyt lähettijoukon ainoaksi. Raskain kuorma oli Rautasilla, joiden kymmenestä lapsesta vain kolme selvisi aikuiseksi.
Ainoana kymmenestä pioneerilähetistä Martti Rautanen jäi maahan:
Suomen kirkko ei ollut lähettänyt Ambomaalle yhtään pappia, mutta lähetit saivat liperit kaulaansa. He saarnasivat, kastoivat ja jakoivat ehtoollista.
Kun he palasivat kotiin, pappisoikeudet otettiin heiltä pois, koska pelättiin, että muuten lähetyssaarnaajille avautuisi oikotie papinvirkaan ilman yliopistokoulutusta.
Palanneista läheteistä Jurvelin ryhtyi sähköttäjäksi. Heinonen löysi työn Hämeenlinnan lääninvankilan työnjohtajana. Juntusesta tuli kansakoulunopettaja.
Lähteet
Ambomaa ei ollutkaan suomalaisille kunnian kenttä "Namibia-kuvamme on farisealainen ja omahyväinen", sanoo Teuvo Raiskio väitöksessään. Vanha myytti lähetystyön jaloudesta auttoi hänen mukaansa jopa Martti Ahtisaarta presidenttikilvassa.
https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000003625185.htmlKymmenen pientä lähetyssaarnaajapoikaa – joukko suomalaismiehiä lähti vuonna 1868 viemään Jumalan sanaa Ambomaalle
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/kymmenen-pienta-lahetyssaarnaaja-poikaa-joukko-suomalaismiehia-lahti-vuonna-1868-viemaan-jumalan-sanaa-ambomaalle#953bc2b6
