Kirjoittaja Aihe: Hissaa  (Luettu 10238 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa PekkaV

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 10375
Hissaa
« : 13.05.15 - klo:06:41 »

    Herätystuulet puhalsivat voimakkaina Nilsiässä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Näinä aikoina kokivat myös erään pienen kodin isä ja äiti hurskaan herätyksen. Mitään ihmeellistä ei ollut siinä, että he sitten rukoillen ja kyynelin, rakkaudella ja vitsalla koettivat taivuttaa lapsensa tielle, jonka he itse tunsivat Jumalan kädestä saaneensa. Heille oli kirkko- ja seuratie, työn ohella, ainoa ja rakkain harrastuksen kohde. Lapsetkin alkoivat vähitellen aavistella, millaisia olivat ilot ja murheet sen kansan keskuudessa, johon vanhemmat kuuluivat. Raja heränneiden ja muiden välillä oli 30–40 vuotta sitten nuoren sydäntä ahdistavan jyrkkä. Kun isä johdonmukaisen tiukkana vartioi tätä rajaa, kyseli lapsi uudistuvasti: ”Miksi meidän kodissamme näin, kun läheisten naapurienkin asenne oli toinen.” Elleivät isän vierellä aina olisi näkyneet äidin lempeät, kyyneleiset kasvot vakuuttamassa isän olevan oikeassa, tuskinpa tuo 10-päinen sisarusparvi olisi jaksanut tyytyä kirkkoon, seuroihin ja piilosilla oloon kotitanhuvilla. Kun veljesparvi sydän murtumaisillaan ympäroi polvillaan itkevää äitiä, jonka joskus oli rangaistava vallattominta, nousi harras rukous sydämestä, ettei koskaan murehduttaisi tuota rakasta olentoa. Kun yön hiljaisina hetkinä havahtui isän siunaavien käsien kosketuksesta, käsitti tällaisissa vanhemmissa omistavansa kalleinta, mitä Jumala voi antaa.
   Taloudellisen ahdingon ja puutteen aika oli mieleenpainuvaa elämän koulua. Hämmästellen todettiin pyytävän kulkijan saavan leipäpalan ja yösijankin, vaikka ei ollut itselläkään usein kuin leipä suolaveteen kastettuna. Voi käydä niinkin, että toisten almuista elävä, nähdessään pienen kodin puutteen, avasi kerjuupussinsa ja kehotti sen sisällöstä valmistamaan ruoan koko perheelle. Vaikka vanhempien täytyi vaikeimpana pula-aikana pikku omaisuudestaan luopuen taipua vuokraajan paikalle, tunsi lapsikin Jumalan elävän sanan ja heränneiden ystävien kannattavan ja rohkaisevan voiman. Taivaallinen isä hoiti niin, ettei tarvinnut monien muiden tavoin mieron tielle lähteä.
   Herännyt kansa alkoi näkyä ystäväjoukoksi, jonka seuraan teki mieli. Olihan siihen aluksi syynä sekin, että seuroissa sai pullakahvit, jopa joskus rusinasoppaakin. Vähitellen kuitenkin selvisivät syytkin, jotka ahdistivat ja kehottivat 10–20 kilometrin seuramatkoihin tai pitkille venematkoille Syvärillä. Eräs tällainen silmien ja ymmärryksen avautumiskokemus: seurojen jälkeen oli osa väestä mennyt tuvasta kamariin keskustelemaan. Illan kuluessa alkoi kamari kiinnostaa nuoriakin. Ovelle muodostui jo tungosta – keskustelua oli vaikea kuulla. Uteliaisuus tuli ylivoimaiseksi. Täytyi ryömiä lattialla toisten jaloissa kamarin keskellä olevan pöydän alle. Olihan sinne jo ehtinyt tarkkaavasti kuunteleva vanhuskin. Mistä puhuttiin? Taivaasta, sen iloista, ajasta, jolloin tämäkin seuraväki saa yhdessä siellä kiittää ja veisata. Vanhat miehet kyynelsilmin syleilivät toisiaan ja iloitsivat taivaasta jo täällä ajan vaivojen ja murheiden keskellä. Pöydän alla olevan vanhuksen silmistä valuivat onnen kyyneleet ja huulilta kuuluivat sanat: Niin, niin.” Utelias nuorikin sai olla paikalla, josta rohkenee sanoa: ”Siellä oli tosi hyvä olla.” Sai olla lähellä taivasta.
   Keskellä arkipäivää lähestyi kotia pari, kolme miestä, ehkä he olivat Ahonen, Tiihonen ja Kuosmanen. Tulivat pyörillä tai autolla Kokkarisen ollessa autolla kyytipoikana. Oli miehillä halu nähdä Herran töitä Karjalassa. Kun vielä terveyttä oli, niin isästä aina saivat toverin mukaansa. Kotona oli pyhän tuntua, kun vieraat tuollaisilla asioilla tulivat ja lähtivät. Ihmisen tärkein asia ajoi useita päiviä kestäneille seuramatkoille. Jos vielä ukkojen palattua pääsi heidän kanssaan kuulemaan matkan vaiheista, tuntui niin kuin ei enää sykähdyttävämpää kuultavaa tarvitsisikaan.
   Heränneeseen kansaan kiinnittäviin siteihin tuli inhimillisesti katsoen lujia solmuja Viipurissa oloaikana. Pylkkäsen sedällä ja tädillä ei ollut omia lapsia. Mistä syystä lie ottopoikavalinta sattunut juuri silloin 6-vuotiaaseen paitaressuun, jolla ei ollut ensimmäisellä juna- ja kaupunkimatkalla edes kenkiä. Yhtä muistettava oli avojalkaisen pojan saapuminen Viipuriin kuin lähtökin sieltä kesäkuussa 1944 papiksi vihittynä. Noiden vuosien väliin sopii kuitenkin kokemuksia, joiden takana oli Hyvän Paimenen hellä, mutta tarpeellisen tiukka käsi. Kasarminkadun varrella oleva Pylkkäsen sedän ja tädin kahden huoneen koti oli paikka, johon monen Viipurissa olleen ajatukset palaavat vuosikymmenienkin jälkeen. Jos seuroja ei erityisemmin muualle oltu pyydetty, niin jokainen sunnuntai-ilta oli tuo koti valmis ottamaan vastaan seuravieraat. Viipuri oli suuri varuskuntakaupunki ja Kirkkomusiikkiopiston sijaintipaikka. Edellä mainituista syistä löysivät monet heränneiden kotien pojat tuttua virttä veisaavan joukon Pylkkäsillä. Vanhan virsikirjan ja Siionin virsi kohisi siellä usein niin voimakkaana, että se aiheutti tylyä arvostelua lähellä asuvien puolelta.
   Läheltä ja kaukaa tulleet vieraat hoidettiin tuossa pienessä kodissa kuin rakkaat sukulaiset. Väinö ja Arvi Malmivaara, Aku Räty, Armeijan Setä olivat muistiin jääneitä vieraita. Näin jäljestäpäin ajatellen se oli luonnollista, mutta kun kadulta tullut tuntematonkin sai ruokaa ja yösijankin, se oli puhetta sydämen totisesta kristillisyydestä. Miina Hellsten, hurskas ystävävanhus oli useimmin nähty vieras. Ei ollut pakon ja teeskentelyn tuntua, kun lapsikin hänen mukana ollessaan joutui polvilleen puhumaan Herralle sydäntä lähellä olevista asioista. Kun koulupojan oli lähdettävä tädin mukana melko tiheään toistuville käynneille kunnalliskotiin, ei sitä jaksanut silloin ymmärtää, mutta nyt niistäkin oppitunneista nöyrästi kiittää. Vaivoin jää unohduksiin hetki, jolloin 20 vuotta sairasvuoteelle liikuntakyvyttömänä ollut vanhus tahtoi välttämättä siunaten syleillä tädin mukana virttä veisaavaa poikaa.
   Koulutie oli monesta syystä nöyryyttävä. Ei koskaan päässyt kerskaamaan tuloksista. Sai tyytyä Herran kädestä saatuihin armopaloihin. Jokavuotinen kyselyn aihe oli: ”Joko tähän on lopetettava?” Heränneen kansan puvusta oli luovuttava. Ehkä koulutien alinomainen vaikeus kohti lupaukseen: ”Jos, Herra, autat tämän koulun onnelliseen päätökseen, puen jälleen ylleni vanhempieni rakastaman puvun.” Siitäpä sitten tulikin inhimillisesti katsoen eräs voimakkaimmista siteistä heränneeseen kansaan. Elämän varrella oli mieli tehnyt vaikka minne, ja Herran kirja yksin tietää, mitä syntiä on karttunut synnin päälle, mutta tuolla puvulla on ollut ihmeellisen väkevästi varoittava ja suojeleva voima. Maailman räikeisiin synteihin ja sielun tappaviin menoihin vetoa tunteva ystäväni: pue päällesi körttipuku, ei sen ansiosta taivaaseen päästäksesi eikä ollaksesi muita parempi ja ehkä jossakin sillä ylpeilläksesikin! Ihminen on valmis suunnattomiin uhrauksiin, jopa itsekidutukseen kelvatakseen ja päästäkseen nauttimaan täysin siemauksin maljasta, jonka saatana ojentaa. Heränneen kansan puku on siunattu, jos se on varjellut edes yhdestä lokalätäköstä.
   Varhainen aamuhetki elokuussa 1941 vei kuoleman porteilla näkemään koko siihenastisen elämän muutamassa ohikiitävässä silmänräpäyksessä. Kuoleman pelossa ja tuskassa sai silloin tarttua isän ja äidin huulilta usein kuultuun armonpyyntöön. Lääkärin toteamus sidontapaikalla: ”Ei mitään toivoa” ei kuitenkaan ollut armahtavan Jumalan tahdon mukainen. Lisättiin vielä ikää. Siellä mukana olleita aseveljiä tavatessa on joutunut kyselemään toistuvasti, mitä varten minut säästettiin. Paatuakseniko vuosi vuodelta pahemmaksi, vai voiko tällainen olla mukana työssä rakkaan isänmaamme parhaaksi?
   Armosta ja lahjana sai ottaa papinvirankin vastaan. Papiksivihkimiseen liittyivät tutkinnot ja toimitukset saivat unohtumattoman järkyttävät puitteet. Kesken tutkintojen, kesken vihkimyksen ja kesken piispan järjestämän lopputilaisuuden täytyi paeta pommitusten tähden kellareihin. Lähtö Viipurista 15 pnä kesäkuuta 1944 ei ollut helppo. Suojautumisyritykset äiti-vanhuksen kanssa ratapihalla ilmapommituksen aikana ja palavan ammusjunan räjähtelyt ovat muistoja, jotka uusiutuvasti puhuvat armosta. Se solmu Herran siteissä tuntuu vaikeasti avattavalta. Vuosia kestäneen opiskelun jälkeen ensimmäiseen työpaikkaan meno on varmaan jokaiselle mieleenpainuva. Ensimmäinen yö Mäntyharjun isossa pappilassa, rovasti Kaarlo Airaksen työhuoneessa, oli masentava. Ensiksi läpimäräksi kastuminen matkalla asemalta ja sitten oven avautuessa tuohon huoneeseen sai heti lukea seinältä sanat: ”Kirottu olkoon se, joka laiskasti Herran työtä tekee.” Tuon nyt jo pois päässeen Herran palvelijan mukana sai kahden vuoden aikana katsella ja kokea Herran armon voimaa. Palava henki antoi ruumiillisesti sairaalle ja vanhalle Siionin vartijalle sellaiset voimat, ettei nuori mies pystynyt kilpasille missään asiassa. Nuo levähtämättä rientämisen ajat olivat riisumisen ja nöyryytyksen kasvattavia aikoja. Taitamattomuuden tunto, epäusko ja kaikkeen väsyminen tahtoivat musertaa alleen. Miten olisikaan käynyt, ellei Herra olisi vakuuttanut olevansa lähellä hoitavana ja auttavana Isänä siten, että antoi herätysarmon kokeneen puolison. Kaikissa asioissa umpikujaan joutuneelle ja merkkiä Herralta pyytäneelle se oli aivan kuin sinetti ja vakuutus: ”Vielä on armo uusi, vielä on työnteon aika.”
   Näistä ja muista elämänkokemuksista muodostuvat ne siteet ja solmut, jotka ovat pitäneet heränneen kansan vaellustiellä. Kun mieli on tehnyt väljemmille vesille, Herra on uudistanut liittonsa, näyttänyt voimansa ja sulkenut tien. Oli yön hiljainen hetki. Kaksi veljestä teki tiliä. Nuorempi elämästään valmistuen kuolemaan – vanhempi kehnosta papinviran hoidosta. Muutaman päivän kuluttua olisi ollut sunnuntainen saarnavuoro, mutta samaan aikaan tarvitsikin veljen kylmennyt ruumis arkkua ja arkkuun nostajia. Veljesten yrittäessä suoriutua näistä tehtävistä suruunsa pakahtuvien lesken ja orpojen ympäröiminä sai kuunnella Taivaallisen Isän pitämää saarnaa, jonka olisi luullut voivan pysyväisesti kahlehtia Herran tielle. Kaukana on taivas ja sitä kauemmaksi se siirtyy, mitä lähemmä ihminen luulee voivansa sen vetää. Mutta jos Isä ottaa tuhlaajalapsensa voimakkaille käsivarsilleen ja kantaa kotiin, niin silloin vasta saamme totisesti voitosta iloita.


Veikko Väätäinen: Siteitä ja solmuja
Lämpimään tupaan – tieni heränneiden pariin (toim. Jussi Kuoppala ja Paavo Maunula, Herättäjä-Yhdistys, Lapua 1961)
   muut kirjoittajat:
M.O. Karttunen, Olavi Kaukola, Hilkka Luoma, Eila Ollikainen, Jukka Otsamo, Vilho Pesonen, Emil Ponsimaa, Viljo Porkola, Antti Pukkila, Aarre Pyy, Pentti Ritolahti, Arvi Simojoki

Tervetuloa talkoisiin Vaasaan! Herättäjäjuhlat rakennetaan yhdessä toimien. Juhlien onnistumiseksi tarvitsemme n. 1000 talkoolaista eri tehtäviin. Sellaisia ovat muun muassa juhla-alueen rakentaminen ja purkaminen, kahvioiden ja grillien toiminta, liiken ...

https://herattajajuhlat.fi/talkoot2024

Poissa PekkaV

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 10375
Vs: Hissaa
« Vastaus #1 : 18.05.15 - klo:21:32 »

   MINUA  ON  VEDETTY


VILJO  PORKOLA

   A lku tapahtui kesällä 1931. – En muista tosin koskaan olleeni tietoinen jumalankieltäjä. Äidin opettamaa iltarukousta täytyi lukea, koulun uskontotunnit tuntuivat jollakin tavalla mielenkiintoisilta, ja erityisesti sieltä lapsuuden vuosilta loistaa muistoissa kirkkaana kaste ja se hetki, jolloin ensi kerran sain nauttia Herran pyhää ehtoollista. Kaste minun kohdallani toimitettiin eräistä olosuhteista johtuen niin myöhään, että sen hyvin muistan. Se rippikoulu, jota jouduin käymään, oli kehno. Käskyt luettiin häthätää läpi, eikä muuta, mutta Herran pyhä ehtoollinen – se oli pyhä hetki.

   Mainittu kesä oli kuitenkin mullistava. Olin silloin niinkuin monesti ennenkin viettämässä kesää Kaavin Maarianvaarassa mummon luona. Mummoni luki aina sunnuntaisin kamarissa ääneen Malmivaaran saarnakirjaa ”Viestejä vaivatuille”. Kuinka ollakaan, eräänä sunnuntaina pyysin minä saada lukea ja mummo saisi kuunnella. Näin vietimme yhdessä monta sunnuntaita. Samalle pyhälle merkityt saarnat luettiin yleensä kaikki. Samoina viikkoina osui luettavakseni talon kirjojen joukosta Juhani Ahon ”Kevät ja takatalvi”. Luin sen kuin puoleensa vetävimmän jännitysromaanin. Jotenkin kirkastui, että heränneet ihmiset ovat totuuden puolella.

   Elokuun 10 päivänä lähdin kotiini Viipuriin. Se oli merkillinen matka. Maarianvaarasta Viinijärven asemalle ei silloin ollut mitään vakituista kyytiä. Kulkiessani jalkaisin tuota 18 kilometrin taivalta sanoin kuvaamaton kaiho täytti sydämeni. Oli ikävä, kun täytyi lähteä mummon luota pois, oli jotakin muuta, mahdoton tulkita. Joensuun asemalla jouduin odottamaan useita tunteja junaa. Siinä hälisevän joukon keskellä istuskellessani edellämainittu tunne vain syveni ja siellä rupesi kaukaa häämöttämään ajatus: ”Minun täytyy päästä Jumalan omaksi”, ja koetin tehdä päätöksiä siihen suuntaan. En käsitä, mikä minut siihen vei. Se tuli siellä kuin salama kirkkaalta taivaalta.

   Nykyistä edellisessä kristinopissa sanottiin, että Jumala kutsuu meitä mm. sisällisillä vetämisillä. Miksi se nyt on jätetty pois? Eikö Jumala enää sillä tavalla kutsukaan? Onko se harhaoppia? Onko kysymyksessä jonkinlainen liiallinen ihmiskeskeisyyden (subjektiivisuuden) välttäminen? Mutta eivätkö nykyisen kristinoppimme mainitsemat elämänkohtalot ja kärsimiset ole hyvinkin henkilökohtaisia? Ei Jumala ole mihinkään sidottu, ja hänellä lienee varastossaan muitakin keinoja meidän ihmisten taltuttamiseksi kuin vain ruoska. Minusta ainakin tuntuu, että Jumala suuressa armossaan on minua kutsunut sillä tavalla, joka lähinnä tuntuu sisälliseltä vetämiseltä.

   Junamatka yötä myöten Viipuriin kului samoissa tuntemisissa. Olin sanoinkuvaamattomassa mielentilassa. Väliin tulivat kyyneleet silmiini. Näkymätön käsi veti johonkin, josta en vielä tiennyt, minne. Joka tapauksessa kaikki hahmottui päätökseksi: ”Minun on päästävä heränneiden seuroihin”, ja silloin pidinselvänä, että se minun kohdallani merkitsee myös körttipukuun pukeutumista. Tämä on sitäkin ihmeellisempää, kun en koskaan vielä ollut seuroissa käynyt, tuskin monta herännyttä nähnytkään. Silloin tuskin pystyin erittelemään, mitä tapahtui. Tuskin käsitin täysin sitäkään, että Herra kutsui. Minua vain vedettiin, enkä halunnut panna vastaan.  Jälkeenpäin olen tätä paljon miettinyt ja joskus järkeillyt sitä: entäpä jos se oli vain 17-vuotiaan nuorukaisen ihanteellisia haaveita, jotka Juhani Ahon ”Kevät ja takatalvi” viritti. Eihän siinä mahtanut olla herätyksen perinnäisiä tuntomerkkejä, sydämen särkymistä ja raskasta synnintuntoa. Oli mitä oli, näin tapahtui, ja mikään muu minun elämässäni ei ole merkinnyt niin paljon kuin tuo yö junassa Joensuusta Viipuriin. Mainittakoon tässä yhteydessä sekin, että kaiken kanssa yhteen nivoutui ajatus: ”Jos pääsen ylioppilaaksi, rupean lukemaan papiksi.”

   Saavuttuani kotiin Viipuriin menin kohta enoni Emil Tiilikaisen luo, joka kaupungin lähistöllä toimi opettajana ja oli kovasti herännäismielinen. Hän hämmästyi suuresti, kun heti alkuun kysyin: ”Missä täällä Viipurissa on seuroja?” Tämä enoni merkitsi minulle noina aikoina paljon, ja kovaa kovempi oli kokemus, kun myöhemmin meidän tiemme erosivat.

   Seuroja pidettiin Viipurissa hovioikeuden arkiston vahtimestarin Albin Pylkkäsen kotona. Aina kun luen Uudesta Testamentista Priskasta ja Akylaasta ja heidän kodissaan kokoontuvasta seurakunnasta, esim. Room. 16:3-5, tulee mieleeni edellä mainittu pieni, keittiön ja kamarin käsittävä asunto siellä Viipurin Vanhassakaupungissa Arkiston pihassa. Se oli kovin piilossa, vaikea löytää, mutta sen tunsivat ne, jotka sinne johdatettiin. Seurat olivat sunnuntai-iltaisin miltei aina tuossa asunnossa. Ne olivat ulkonaisesti mitä vaatimattomimmat, harvoin siellä oli ketään puhujaa, mutta sitä enemmän veisattiin ja usein luettiin illassa kolmekin pitkää saarnaa. Pitää paikkansa, mitä piispa Malmivaara paljon myöhemmin sanoi, että seurat voivat kyllä olla ilman puheita, mutta eivät ilman veisuuta. Seuraväki oli enimmäkseen nuorta väkeä, kotiapulaisia, diakonissalaitoksen väkeä ja asevelvollisia Etelä- ja Keski-Pohjanmaalta.

   Nykysin mitataan seuroja joskus puheiden runsaudella. Noissa seuroissa ei puhuttu. Mutta kaikki, jotka siellä saivat käydä, kertovat niistä elämänsä pyhinä muistoina. Ensimmäiset seurat minunkin kohdallani olivat senlaatuiset, että viikko kävi hyvin pitkäksi seuraavaa sunnuntaita odottaessa. Pitipä käydä miltei joka päivä koulusta käsin Pylkkäsellä.

   Kun näin jälkeenpäin muistelen niitä henkilöitä, joiden kautta Herra on minua vetänyt, on mainittava edelläkerrotun kodin emäntä Anna Pylkkänen. Hän ymmärsi merkillisellä tavalla, oli valistunut ja osasi hienovaraisesti hoitaa. Ehkäpä Herra antoi hänelle juuri silloin sen, mitä tarvittiin. Hän lahjoitti minulle kirjasen ”Huutavan ääni korvessa”, josta pitkiksi ajoiksi tuli rakkain kirjani. Sanotaan, että se on kova kirja. Ehkä se on, en sitä silloin ajatellut, se tuntui vastaavan omaantuntooni. Minä tarvitsin tuon kirjan julistusta, kirjan, joka mm. sanoo näin: ”Rakas sielu, seisahdu synnin juoksustasi, ennen kuin tien pää tulee ja sinä joudut kauheaan ja onnettomaan tilaan, huomaa ja ymmärrä, missä hirmuisessa vaarassa sinä olet, jos olet kääntymätön ja uudestisyntymätön.” Mutta sama teos kehottaa sydämensä pohjasta huutamaan Jeesuksen tykö, että hän sulasta armostansa auttaisi ja armahtaisi ja sanoo, että hän tekee sen lunastuksensa perusteella. Minä tunsin tarvitsevani herätystä. Jouduin jatkuvasti huokaamaan: ”Herätä, Herra, minut hurskaasti, ota minut kokonaan!” Näin varsinkin silloin, kun jouduin vähänkin yksinäisyyteen. Erityisesti muistan erään tunnin koulusta. Viipurin Kaksoislyseossa oli alakerrassa suuri eteisaula, jonne kaikki koulun oppilaat jättivät päällysvaatteensa, ja tuntien aikana oli aina vuorollaan joku oppilas eteisessä vartioimassa, ettei mitään häviäisi. Satuin tuona syksynä erääksi tunniksi sinne vartioon – ehkäpä en paljon vartioinut, piti vain rukoilla siellä suuressa tyhjässä eteisessä, että minä raukka pelastuisin. – Eikä ole ihme, että Siionista löytyi usein veisattavaksi: ”Jo joudu mun sieluni heräämähän…”

   Tulihan sitä luetuksi monta muutakin hyvää kirjaa, oikeastaan kaikki, mitä Herättäjä-Yhdistys oli julkaissut.

   Seuraväki oli siis yleensä nuorta väkeä. Minulle henkilökohtaisesti hyvin läheisiksi tulivat Veikko Viinikainen, Lauri ja Veikko Väätäinen ja Kusti Korhonen, jonka kanssa istuttiin monet illat koulutehtävien ääressä ja koetettiin välillä kysellä, kuinka me oppisimme parannusta tekemään. Me nuoret tunsimme väkevästi tarvitsevamme vanhojen heränneiden ohjausta ja huolenpitoa. Ei tullut mieleenkään tuo nykyajalle ominainen nuorten eristäytyminen omaan joukkoonsa. Me tarvitsimme vanhoja, heillä oli kokemuksia, meillä ei ollut. Ja me viihdyimme heidän seurassaan. Heidän joukostaan tulkoon mainituksi Pielavedeltä Viipurin puoleen kulkeutunut Miina Hellsten, jonka isoisä oli Rosendalin historiassa kerrottu Juhana Poikonen. Lappeenrannasta kävi aina silloin tällöin ”Verrosen ukko” ja puhuikin joskus. Minusta nämä vanhat heränneet olivat hyvin kauniita ja ajattelin, jospa saisin tuollaisten lähellä aina olla. – Olin ennen ollut monta vuotta innokas partiolainen, mutta se rupesi tuntumaan tyhjältä ja jäi.

   Seuraavana kesänä olin jälleen Kaavilla, josta tein pitkän polkupyörämatkan Nilsiään. Siellä oli Matti Väätäinen, Vihtori Pekkarinen ja monet muut, joiden kautta Herra veti, ja ennen kaikkea Kalle Tiihonen, jota edelleenkin muistossani pidän yhtenä rakkaimpana ystävänä, hengellisenä isänä. Hänellä oli armo olla aina innokas Herran työssä. Hänellä oli merkillinen taito osoittaa, kuinka ihmeellisiä Jumalan työt ovat. Vielä vanhuudessaankin hän puhui palavasti herännäisyyden ihanuudesta. Se, mitä piispa Koskimies kirjoittaa Antti Rissasesta, sopii täsmälleen Kalle Tiihoseenkin, joka oli oikeastaan Antin oppilas: ”Ihmeellinen mies, lempeä ja ankara ja samalla suurenmoisesti yksipuolisesti körttiläinen.”

   Vuonna 1934 pääsin ylioppilaaksi ja syksyllä Helsinkiin ja asumaan Heränneiden Ylioppilaskotiin. Samana kesänä ratkesi körttipukukysymys. Se ei ollut minua vuosien kuluessa ollenkaan jättänyt, ja siitä muodostui sisällisesti, jos ulkonaisestikin, hirvittävä taistelu. Monta päivää olin aivan epänormaalissa tilassa, kuljin levottomana paikasta toiseen, yöllä valvoin ja kieriskelin vuoteellani. Selvisihän sekin niinkuin selvisi, eikä sitä ole tarvinnut katua. Myöhemmin minut johdatettiin Nilsiään ja Kiuruvedelle papiksi. Siinäkin Herra kuuli tämän nuorukaisen lapselliset rukoukset.

    Niin! Näin on tapahtunut. En voi muuta sanoa, on tapahtunut. Ei kai muuta mahdollisuutta ole ollut, näin tuntuu. Kaukana siitä, että se olisi ollut helppoa. Riisuttu on, ja näyttää siltä, että Herran täytyy vielä paljon riisua, jos aikoo minut pelastaa. En ole sitä vielä saavuttanut. Tarvitsen jatkuvasti vetämistä ystävien salattuun elämään. Aina uudestaan saan havaita, tuota ja tuota en ymmärrä, olen ulkona.

   Eräs asia on kuitenkin varma. Herra kysyy minulta: ”Oletko hyljännyt ensimmäisen rakkautesi?” Minun ensimmäinen rakkauteni on herännäisyys, jos sen hylkään, minä hukun. Olen saanut kokea sen, mitä joku aikoinaan sanoi: ”Ei ole mitään niin ihanaa kuin herännäisyys.” Se on vakaumukseni ja kokemukseni vielä nytkin. Koetan pyytää, että myös lapseni saisivat sen kokea, sillä luulen, että se, mitä heränneissä ystävissä on kaunista, on Kristuksesta.



Lämpimään tupaan – tieni heränneiden pariin (toim. Jussi Kuoppala ja Paavo Maunula, 1961, s. 93-103)

Tervetuloa talkoisiin Vaasaan! Herättäjäjuhlat rakennetaan yhdessä toimien. Juhlien onnistumiseksi tarvitsemme n. 1000 talkoolaista eri tehtäviin. Sellaisia ovat muun muassa juhla-alueen rakentaminen ja purkaminen, kahvioiden ja grillien toiminta, liiken ...

https://herattajajuhlat.fi/talkoot2024

myyrä

  • Vieras
Vs: Hissaa
« Vastaus #2 : 23.05.15 - klo:18:58 »
Aapeli Saarisalo kirjassaan Paavo Ruotsalainen - Erämaan vaeltaja kertoo siitä sukuperinnöstä, mikä erikoisesti Eeva-tyttären välityksellä on siirtynyt eteenpäin. Hän oli ainoa tyttäristä, joka käytti körttipukua ja hänelle periytyi suuri osa isän kirjoja ja kirjeitä. Hän on aivan kirjallisessa muodossa välittänyt erikoisesti isänsä uskonopillisen näkemyksen. Näin hän on kirjoittanut: "Ei osaa mitään, ei ole, mihin pakenee ja siinä on vain oltava siihen asti, kun armossaan hyväksi näkee ja antaa helpotusta kuorman kantamisessa. - Ihmisen on oltava siinä niin kauan kuin hyvä Jumala tahtoo eikä ruvettava omin voimin pois pyrkimään. - Mutta kun ihminen herätyksen kautta on tullut alkutielle ja päässyt oppilaaksi Jumalan kouluun, niin kaikkivaltias Jumala johtaa lapsensa uskon salaisuuksiin, joita ei opita ihmisviisaudella."

(Erkki Leskio, Paavo Ruotsalaisen juhlakirjassa)

myyrä

  • Vieras
Vs: Hissaa
« Vastaus #3 : 24.05.15 - klo:17:46 »
...Oman kysymyksensä muodosti körttipuvun käyttö. Hengellisen kuolleisuuden aikana se oli ollut hyvin harvinainen. Antti Rissanen oli uuden herätyskauden merkkimiehiä siinäkin suhteessa, että hän 1890-luvun alussa ensimmäisenä pani körtit päälleen. Sen kymmenluvun lopulla tehtiin eräissä seuroissa yhteinen päätös körtteihin pukeutumisesta. Siitä lähtien puvusta tuli selvä tuntomerkki siitä, että tunnusti herätyksensä ja heränneisiin liittymisensä. Körttipuvun käyttöohjesääntö oli ankara. Kun olit sen päällesi pukenut, niin kanna sitä sitten juhlassa ja arkioloissa, kotona ja kaupungissa. Kun aviopuolisoasi valitset, älä päly körtittömien puoleen. Heränneiden, varsinkin miesten kesken siitä puhuttiin paljon ja naljaillen huomautettiin körttien puuttumisesta niille, jotka liepeillä seurasivat heitä. Seurakuntalaiset olivat jaetut kolmeen ryhmään: körttiläiset, jumaliset ja suruttomat. Jumaliset kävivät kirkossa ja seuroissa, heissä oli hengellistä elämää, mutta körttipuku puuttui. Suruttomat olivat vailla molempia. Körttipiirin ulkopuolella olevat asennoituivat myös omalla tavallaan. Voisiko sen ilmaista näin: he erottivat toisistaan körttiläisyyden ja herännäisyyden. Edellisessä oli sellaisia sarvia ja hampaita, joita he eivät voineet puraisematta nielaista. Sen sijaan herännäisyyden he tunsivat jollain lailla omakseen. Tällä tarkoitan sitä, että he saivat hengellisen ravintonsa herännäishenkisestä sananjulistuksesta ja uskonnäkemyksestä. Ja kodissa, missä oli virsikirja, oli myös Siionin virret, joita mielellään käytettiin myös kotihartaudessa.
 Mielenkiintoinen on kysymys uuden ja vanhan hengenliikkeen kohtaamisesta. Antoivatko ne kättä toisilleen vai korvalleko löivät toisiaan? Oli vielä muutamia elossa niistä, jotka olivat saaneet herätyksensä Paavon aikana. Miten he ottivat uuden vastaan? Heistä mainittakoon Albertiina Nenonen, Paavon uskollinen hoitaja. Kun epäluulot uutta kohtaan oli voitettu hän Nilsiästä pois muuttaessaan oli Kalle Tiihoselle tunnustanut vanhan ja uuden suhteesta toisiinsa:" Kyllä täytyy sanoa, että sama on henki, samat harjoitukset, sama jyrkkä kanta maailmaan nähden." Sakari Ukkonen oli saanut herätyksensä Paavon lausuman sanan välityksellä. Hän sai olla 1800-luvun lopulla veisaamassa vanhat sävelmät äsken herätykseen tulleiden korviin ja sieluun. Hän oli niitä harvoja, jotka kiittivät Jumalaa uudistuneesta herätyskaudesta. Kolmantena esimerkkinä voimme mainita Kalliolahden Pekka Pitkäsen (1841-1923). Hän merkittävällä tavalla välitti Paavon perintöä uudelle sukupolvelle. Oli siis myönteistä mieltä uutta kohtaan. Mutta oli myös toisenlaista asennetta. Monet seurakunnan sananpalvelijoista liittyivät mukaan, kuten on mainittu. Nilsiän kirkkoherrana oli 1881-1905 Johan Teodor Dahlström. Hänen apulaisenaan oli 1890-luvun alussa Feeliks Lujanen, joka joutui seuraamaan esimiehensä kannanottoja myös uudistuneeseen herännäisyyteen. Hän kuvaa rovastin ja tämän läheisimmän ystävän Pärttyli Pitkäsen asennetta näin: "Vanhan ja uuden välillä oli hankausta. Rovasti ja Pärttyli eivät olleet sopeutuneet uuteen herätykseen eivätkä iloinneet siitä, kuten vasta heränneet. Saarnoissaan rovasti tanakasti arvosteli "malmbergilaisuutta". Kuuro-Antin ja apulaispapin seuroissa taas rovastia pahasti rusikoitiin. Vaikka tuupittiinkin toisiaan, niin kuitenkin yhdessä asiassa kiinni riiputtiin. Hengellistä kuukauslehteä ruvettiin lukemaan. Alettiin iloita uudesta sysäyksestä kovasti. Rovasti ja Pärttyli liittyivät ennen kuolemaansa sydämen rakkaudella uuteen herätykseen." Vanhasta ja uudesta rakentui näin vuosien kuluessa yksi kokonaisuus...

(Erkki Leskio, Paavo Ruotsalaisen Juhlakirja 1777-1852, Herättäjä-Yhdistys 1977)