Ketkä ovat ystäviäni?

[Leena]

Muutto katkaisee ainakin aluillaan olevan ystävyyden.

Mietin että nuoruusvuosina ja lapsena ystäväksi tultiin käsittämättömän helposti. Katsoit pulpetissa toista saparopäätä ja hymyilit koska hän näytti kivalta ja hän hymyili ja välitunnilla sovittiin ootsä mun kanssa ja siitä alkoi ystävyys joka kesti vuosia. Pitkäaikaisin on tarhasta muttei paras tarhakaveri. Kyllä nuo parhaat kaverit katosivat sinne maailman tuuliin.

Kuitenkin kestävimmät, sellaiset joiden kanssa kaikki jatkuu heti samana tulevat nuoruusvuosilta. Kerran yhden hautajaisissa mietin että katsottiinko liian pitkään samaa maisemaa kaikin tavoin, luonnossakin, mutta ennen muuta sielullisesti enkä nyt viitsi eritellä tässä henkisiä ja hengellisiä koska se on vaikeaa ja vain eräs mallinnus ihmisen kokemistavoista, onko edes oikea.

Tarkoitan että me kuultiin ne kathryn kuhlmanin maailmanloppuennusteet, me uskoimme jossakin määrin samalla tavalla, ja mikä siinä oli pinnallista niin silloin oli myös pohjalla samaa nuoren ihmisen helppoa Jumalan katselemista, jotakin josta tietysti aika on varmasti vienyt kaiken ikävän, mutta jonka ottaisin takaisin jos saisin. Raamattukin oli jotain jota kannatti lukea koska sitä pidettiin kovasti tärkeänä kirjana, enkä nyt rupea saivartelemasn kirjojen kokoelmalla koska samoihin kansiin sidotaan ja yksikössä puhutaan.

Myöhemmin en ole saanut aivan samanlaisia ystäviä. Pidän kyllä monista ihmisistä ja onhan välillä mukava jaaritella pelkästään ilman mitään Jumala-hypoteesiakin.

[AKUANKKA313]

Minullakin oli lapsena paljon kavereita, osa heistä jäi muuton myötä.
Ylä-asteella taas olin koulukiusattu, vaikka kuuluin luokan hikipinkoihin,
kiltteihin ja urheilullisiin.Silloin minulla ei ollut samalta luokalta kavereita.
Lukion ekalla taas aloin kuulla ääniä ja jouduin sairaalaan ja pidin välivuoden lukiosta.
Kävin lukion ja valmistuin ylioppilaaksi huonolla keskittymiskyvyllä ja ahdistuneena.
Lukiossa ei ymmärretty keskittymiskyvyn puutetta tai tekemättömiä läksyjä.
Minua syrjittiin sielläkin. Juppien keskellä.
Viestintälinjalla lukion jälkeen sain uuden kaverin mutta hän jätti minut kerrottuani sairaudestani.
Myös lukioikäisenä harrastuksesta löysin kavereita, mutta joutuessani 22-vuotiaana kuntoutuskotiin
muutamaksi vuodeksi minut jättivät myös nämä harrastuskaverit. Tosin seurustelin yhden harrastuspiiriläisen kanssa eikä sinne senkään takia ollut palaamista seurustelun jälkeen.
Nykyisen kumppanini löytäminen on ollut merkittävin ystävyys, joka on kestänyt kohta 14 vuotta.
Väliin tosin mahtuu yksi puolen vuoden tauko.
Lapsuuden ystäväni joka on lääkäri oli yo-juhlissani, mutta on jatkanut omia polkujaan.
Kesälukiokaveri joka on ylellä töissä häntä näen yhä silloin tällöin bileissänsä ja ulkona syömässä.
Sitten on tukipisteestä löytynyt kaveri jonka luona käyn kylässä.
Hänen miehensä tosin häätää minut pois koska hänen vointinsa heittää.
Sitten on muitakin satunnaisia kavereita ja tuttavia ja puhelinkavereita.
Ystäviä vähemmän. Imitaattorikin soittelee minulle samoista bileistä ja aktiviteeteista.
Hänkin uskoutuu minulle asioissaan. Onhan se ihan imartelevaa, mutta hän tykkää haalia ihailijoita.

[1944]

^
Hiljaiseksi vetää yllä oleva teksti, ei minulla ole sanoja.
Nuorempana olin aina suuna ja päänä riennoissa, mutta ei minulla läheisiä ystäviä ollut. Luonteeni on jotenkin karu. Loukkaannun, jolloin väistyn omilleni, jos siihen on mahdollisuus. Joku edellä kirjoitti, että opettelee vaikenemaan, se on toinen keinovalikoimaani. Onneni oli palvella linjaorganisaatiossa, missä minulla oli kerrallaan vain pari esimiestä, mutta paljon alaisia, niin asioiden hoito oli selväpiirteistä. En ole diskuteeraava tyyppi, vaan elän pienessä piirissäni ja se minulle riittää. Koko maailmaa ei voi syleillä.

[Leena]

^
Hiljaiseksi vetää yllä oleva teksti, ei minulla ole sanoja.
Nuorempana olin aina suuna ja päänä riennoissa, mutta ei minulla läheisiä ystäviä ollut. Luonteeni on jotenkin karu. Loukkaannun, jolloin väistyn omilleni, jos siihen on mahdollisuus. Joku edellä kirjoitti, että opettelee vaikenemaan, se on toinen keinovalikoimaani. Onneni oli palvella linjaorganisaatiossa, missä minulla oli kerrallaan vain pari esimiestä, mutta paljon alaisia, niin asioiden hoito oli selväpiirteistä. En ole diskuteeraava tyyppi, vaan elän pienessä piirissäni ja se minulle riittää. Koko maailmaa ei voi syleillä.

Muttei  tarvitsekaan,  on hyvä elää kuten itselle on hyväksi. Keskustelu virisi siitä että joku kertoi menettävänsä ystäviä syystä, jonka ei tarvitsisi olla mikään syy. Taidan itsekin viihtyä parhaiten itsekseni. Siksi sitä Raamattuakin olisin mielelläni aivan yksikseni väliin lueskellut mutta siihen se pysähtyy etteihän se nyt sovi... Kaiken maailman merkkien ja ihmeiden metsästystä...  Ties mitä luulotteluja että ihmisellä olisi jotain kuin Jumalasuhde, eihän se sovi. Ylpeyttä, hyi, seuroihin mars. Siellä voi sitten hiljaa penkissä kuulla viisaampia.

[Leena]

Kerronpa nyt sitten oikein lapsellisen pettymyksen. Ja ihan herännäisyyteen, joka oli tosin minua jo ihmetyttänyt monin kohdin, ja rehellisesti puhuen, tuntui vaikealta ruodussa pysyä kuten yleensäkin. Kyllähän Jeesus Kristus, mutta... 

Eihän se ollut täällä kummempaa. Jossakin on tultava johonkin ns uskoon. Jossakin on tunnettava pelastusvarmuutta. Täällä on aivan oikein omat vaateensa, joista en käsitä edelleenkään mitään.

........................

Löysin tekemistä,ja mielestäni Jumalan lahjana,  joka mahdollisesti ilahduttaa lukijoita, eli vähitellen opiskeltuani kirjoittamista arvelin mieluiten kirjoittelevani nuorista ihmisistä nuorille ihmisille. Lyriikkakurssin opettaja tosin halusi että kokonaisin ne runot jotka kirjoitin kurssitehtävänä. Runolle on nykyään ihan määritelmä, etenkin kuinka sitä ei saa tehdä ja kokeilin huvikseni hajoaako maailma jos rikkoo kaikki säännöt.  Johanna Venho patisti niitä kokoamaan kustantajalle mutta se on hyvin suurta viitsimistä edellyttävää, ja aina jää johonkin seuraavaksi kunhan ensin kymmenen muuta ja eihän niitä nyt kukaan ja noin.

Sen sijaan eräs nuorisokirjatekele sai NVL:n lukijan minut töihin eli korjaamaan ja kirjoittamaan uusiksi ja se oli hauskaa, lopulta hän kirjoitti että lähetä se nyt. No lähetä lähetä.

Se hyväksyttiin, tästä on jo aikaa, ja moni hyvä ystäväni oli kanssani iloinen ennen kaikkea siitä että olin saanut uutta pitkäjänteistä tekemistä, tämä kun muotoutui vahingossa kahdeksi ja sitten vaati kolmatta ja on aivan sama pidetäänkö siitä...... 


Minä mietin monta kuukautta kerronko täällä. Ja arvoin kuinka käy. Ajattelin, miten itse toimisin, kirjoittaisin lämpimät onnitteluni ja ajattelin että ei se voi niitä loukata. 

Siinä on nyt kaksi vaihtoehtoa, ajattelin. Niistä on ilon aihe että joku ylipäätään saa onnellistuttavaa puuhaa. Kuten, pureskelun kynänvartta, onniteltiin kun joku valmistui tai noin. Tai onnitellaan kohteliaisuuttaan, mikä kumminkin lisäisi iloa, sillä minulla olisi ystäviä täällä, ystävä kun osaa jakaa sen ilon.

Tai sitten se on fyi kerskaus, sille ei saa antaa mitään  arvoa, pikemmin tässä sille ei nyt puhuta mistään. Täyttää vuosia? Täyttäköön, sitä nopeamminhan kuolee. Vaietaan hengiltä koko tyyppi. No, se olisi körttiläisiä ajattelin, mutta ei niin voi käydä.

Tämä kaikki on totta.

Ajattelin, mitä järkeä hankkia itselleen mielipahaa?  Eihän se kirja mitään, vaan jakaako kukaan iloa.

No. Kävi oikeastaan odotetusti, eli täysi hiljaisuus.

Ei, minä en ole mikään Dostojevski ja sekin on selvitetty. Ahkeroimalla oppii, ja kävin kovasti kursseilla, joilla oli sikäli hyvät opettajat että jo ensimmäisellä Seita Parkkosen tunnilla oivalsin yhden perusvirheen kaikessa kirjoittamisessa, ja todella ainoastaan yhden voisin sanoa menettäneeni kokonaan, se oli aivan liian vaikeatajuinen, eli etsin helpomman novellikurssin. Juuri nyt ei niitä ole tarjolla, Oriveden Opisto  lopetti etäkurssit. Minut on siis vain opetettu, enkä ollenkaan tahdo väittää muuta.

Sitä ajattelin, lähteekö täältä yksikään iloitsemaan iloitsevan kanssa. Ajattelin kuukausimääriä. Vain Pena tiesi, sillä tietty kuvitus olisi kyllä merkinnyt balettitarinassa paljon. Sille ei mitään vain voi jos kustantaja ei niitä pyydä tai tahdo, kuvan painaminen on niin kallista.

Sitä ajattelin vielä enemmän, ettei varmaankaan. Sitä on niin helppo nimittää kerskailuksi, olkoon mitä hyvänsä.

Eli siinä körtin kuva. Olkoon mieluummin onneton kuin saada nyt ilon aihe tuommoisesta.... Tuommoisesta! Se ihminen ei meille elä.

[Saukkis]

Kas, minulle on käynyt samoin: lapsuuden kaverit ja koulukaverit ovat jääneet, ja tämän hetken läheisimpiin ystäviin olen tutustunut opiskeluaikana tai sen jälkeen. Toisaalta tavatessani muutama viikko sitten kouluajan parhaita ystäviäni ensi kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen huomasin, että ystävyys ja luottamus olivat kyllä olemassa. Elämä vain on heittänyt maantieteellisesti eri suuntiin. Jos asuisimme samalla paikkakunnalla, olisimme lähiystäviä edelleen. Nyt lähetämme joulukortteja.

Ystävyydestä sivujuonteeseen: minusta meidän kaikkien pitäisi osoittaa enemmän ystävällisyyttä toisillemme: hymyillä, avata ovia, vaihtaa pari sanaa. Elo kevenisi jokaisella.

Lapsuuden parhaat ystäväni, naapurintytöt, ovat nyt muuttaneet vanhempiensa taloihin, siis lapsuudenkoteihinsa. Kerran olen kumpaakin tavannut, juttu luisti melkein kuin ennen, mutta eivätpä ole puolestaan mitään yhteyttä pitäneet, elävät omaa elämäänsä. Toinen toki lähettää sen joulukortin.

Parhaat ystäväni olen löytänyt koulutustilaisuuksien illallispöydästä ja netin keskustelupalstalta. Näistä toinen ja yksi serkkuni ovat niitä, joiden kanssa ei ole väliä mitä tehdään, kunhan tehdään yhdessä. Olipa se sitten melontaa tai lakanoitten mankelointia.

Joskus tuntuu siltä, että sosiaalisiksi kontakteiksi riittävät harrastuspiirien kaverit small talkeineen, ja muutama sydänystävä jo olemassaolollaan kannattelevat murhemielen aikoina.

[Leena]

Minullakin oli lapsena paljon kavereita, osa heistä jäi muuton myötä.
Ylä-asteella taas olin koulukiusattu, vaikka kuuluin luokan hikipinkoihin,
kiltteihin ja urheilullisiin.Silloin minulla ei ollut samalta luokalta kavereita.
Lukion ekalla taas aloin kuulla ääniä ja jouduin sairaalaan ja pidin välivuoden lukiosta.
Kävin lukion ja valmistuin ylioppilaaksi huonolla keskittymiskyvyllä ja ahdistuneena.
Lukiossa ei ymmärretty keskittymiskyvyn puutetta tai tekemättömiä läksyjä.
Minua syrjittiin sielläkin. Juppien keskellä.
Viestintälinjalla lukion jälkeen sain uuden kaverin mutta hän jätti minut kerrottuani sairaudestani.
Myös lukioikäisenä harrastuksesta löysin kavereita, mutta joutuessani 22-vuotiaana kuntoutuskotiin
muutamaksi vuodeksi minut jättivät myös nämä harrastuskaverit. Tosin seurustelin yhden harrastuspiiriläisen kanssa eikä sinne senkään takia ollut palaamista seurustelun jälkeen.
Nykyisen kumppanini löytäminen on ollut merkittävin ystävyys, joka on kestänyt kohta 14 vuotta.
Väliin tosin mahtuu yksi puolen vuoden tauko.
Lapsuuden ystäväni joka on lääkäri oli yo-juhlissani, mutta on jatkanut omia polkujaan.
Kesälukiokaveri joka on ylellä töissä häntä näen yhä silloin tällöin bileissänsä ja ulkona syömässä.
Sitten on tukipisteestä löytynyt kaveri jonka luona käyn kylässä.
Hänen miehensä tosin häätää minut pois koska hänen vointinsa heittää.
Sitten on muitakin satunnaisia kavereita ja tuttavia ja puhelinkavereita.
Ystäviä vähemmän. Imitaattorikin soittelee minulle samoista bileistä ja aktiviteeteista.
Hänkin uskoutuu minulle asioissaan. Onhan se ihan imartelevaa, mutta hän tykkää haalia ihailijoita.

Olen paljon ajatellut tätä, ja miettinyt että tuo ihminen kuuli sairaudestasi liian nuorena ja siten liian kypsymättömänä.  Kun elämä vie eteenpäin ja näyttää todelliset kasvonsa, masennuksen yleisyyden, jos sun mitä pettymyksiä,  ei enää olla niin herkkiä.   Tyrmistyn itse kohdatessani nuoruusvuosieni hyvän ystävän psykoottisena kun välissä oli ollut pari vuosikymmentä taukoa, ei siis missään hoidossa juuri sillä hetkellä vaan muuten, mutta kolmas kertoi että no hän nyt silloin tällöin on psykoottinen, tietty stressitekijä altistaa,  jonka jälkeen juttu oli ihan ok. Hän on sama ihminen johon ystävystyin olkoon kaikessa rauhassa välillä psykoosissa, kunhan tiedän, välillä hän ei ole! Joku käyttää liikaa alkoholia joku taas reagoi noin joku jollakin kolmannella tavalla eli elämä näyttää semmoiselta että välillä rämmitään ojanpiennarta jokainen, välillä kynnetään ojanpohjaa.


Ei kannata katsella taaksepäin jos jaksaa katsoa eteenpäin.
Mutta sitä kai olisi se Kristuksen seuraaminen, että ojentaisi kättä sinne ojanpohjalle, ellei jaksa vetää ylös, siellä uppeluksissa toinen kuitenkin tuntisi että käteen tartutaan. Mutta jos ajattelee Lutherin selitystä Laupias Samarialainen -vertaukselle ei niitä ihmisiä taida tungokseen olla jotka käden ojentaisivat.

[PekkaV]

   

 Minkälaiset ihmiset ovat ystäviäsi?

   Periaatteessa kaikki. Otan etäisyyttä, katselen kauempaa, jos en ymmärrä hänen käyttäytymistään.

   Entä jos menisi lähemmäksi. Ei ei, ei se ole mahdollista. Ihmissuhde voisi tulehtua lisää. Sitten kun tiedän asemani hänen suhteensa, lähentyminen voi toteutua. Etäisyys antaa tilaa kokonaiskuvan muodostamiselle.

[Leena]

Ne jotka jaksavat jakaa myös iloni. Sepä muuten saattaa haastaa pahemmin kuin surun jakaminen, sillä toisen onni herättää kateuden varsin useasti. Kristittyä kai haastetaan "iloitsemaan yhdessä totuuden kanssa" ja toisinaan kohtaa ihmisiä, joille juuri toteutuneen unelman, onnistuneen hankkeen tai vaikka tutkinnon suorittamiseen liittyvän kaiken konkreettisen  ilon jakaminen on mahdotonta, kristittyjä tai eivät. Kristinuskosta löytyy lääke paljoon pahaan, ja muuan joista kenties syvimmin kärsii yksilö itse, on kateus, koska se tuhoaa.

Tehokkaintahan on aina muuten tärvellä se onni:  kyllä se kanssa kaikella viitsii kerskailla! 

Kuitenkin,  Akuankka kuten kuka hyvänsä eli jokainen älkää päästäkö ketään ainakaan tuhoamaan iloanne. Siihen on hyvä niksi, muistaa, että tuollainen ongelma on tuon toisen, hän kantaa sitä taakkaa, minulla on omani ja nyt saan iloita sydämeni täydeltä Jumalani lahjasta, vaikka koko maailma kääntäisi selkänsä.

Eli jos joku lähtee ja syy on keppoinen niin hän oletettavasti lähtee toisaalla yhtäläisesti.

Muistelin että tällainen olisi jo viritetty, kun Öppiäinen ehdotti ystävyyttä aiheeksi tai puheenaiheteeman laajennukseksi.

Olen joskus miettinyt miksi ystävyys yleensä kestää, mikä siitä tekee kuin suvannon, ainakin jos ajattelee kaikkea mitä kuuli ja näki teemasta avioliittoja, rakkaussuhteita ja seurusteluja.
Ystävyydestä puuttuu eroottinen jännite.  Se on juuri juttelua, arvojen ja kokemusten jakamista. Muistelin onko kukaan livemaailman ystävistä sanonut välejä poikki, mutta ei, en voi muistaa ainuttakaan.

Nuoruudenystävistä yhden (1) kanssa jokin solmuuntui, kun valmistuin musiikkipuolelta. Oikeastaan jätin vaivihkaa pitämättä yhteyttä koska väsyin ja taisin pelätäkin. Meillä oli kummallakin asiaa Kuopioon, itse valmistelin silloin koulun pyytämää kirjaa laulamisesta ja halusin tavata äänihieronnan kehittäjän ja hän meni luennolle. En mitenkään voinut tietää poliittisesta tällistä jonka hän oli edellisiltana kokenut. Mietin yhä miksi ei kertonut. Kaikkea muuta kyllä. Kuinka hienoa vuorilautaa tilasivat. Semmoista. Hän ajoi ylinopeutta ja aloin noin kolmenkymmenen kilometrin päässä pelätä.

Sitten kaikki mitä nyt näköjään edustin alkoi saada kyytiä. Kuuntelin kunnes aloin oikoa hurjimpia syytöksiä ja selitin miksi syöpäpotilasta ei voida jättää " kotiin adaptoitumaan kriisiinsä" vai miten se meni.Kun palattiin kotiin istuin yön yli talvitakki yllä ja kengät jalassa koska tavallisesti se on parempi tapa rauhoittua säikähdyksestä, kuin uninappi ja se siitä. Luulen kuitenkin, että tuo on asia jonka voisin korjata. Tuskin hän tarkoitti sitä kaikkea minkä sanoi.  Kymmenen vuoden kuluttua voisin kysyä:  Miksi hyvä ihminen et silloin kertonut?  En voinut tietää koska en tilannut paikallislehteä.

Tuoreeltaan pettymys saattaa purkautua vaikka kuinka, ja joskin koko reissuun liittyi jotakin hyvin pelottavaa, joskaan en ehkä tuommoista pettymystä vielä sanoisi pettymykseksi kun se ei vielä tarkoittanut kuin yhtä näkökantaa yhdeltä elämän kentältä niin joskus on uskaltauduttava kertomaan että jos hän haluaa, hänen pettymyksensä on minun pettymykseni kuten hänen ilonsakin minun ilojani.