Koetko myös kuolevaisuutemme muistamisen synniksi ?
No en tietenkään, pois se! Juuri kuolevaisuutemme takia meidän tulee ottaa oma ja pelastumattomien suruttomien pelastuskysymys vakavasti, koska lopullisesti ajan rajan tuolla puolen me lopullisesti käsitämme, kuinka ajaton on iankaikkisuus joko taivaassa tai helvetissä. Suotta ei virrentekijä sano "O ijäisyys! pelkään pituuttas muistaiss'."
1.
O ijäisyys! pelkään pituuttas muistaiss',
Alku sull' on, ei loppuu kuulu kus-
taan! O ijäisyys! aik' ilman ajatta, Sun muistos mi-
nua kauhiast' kauhittaa.
2.
Viel' viimeinkin loppuu ajainen vaiva, Ehk' kuinka
olis' kauhia, ankar' aivan: Vaan tuska tuima, jonk'
ijäisyys tuo, Ei lunastust' eik' loppuu koskaan suo.
3.
O ijäisyys! kuink' vapisee mun sielun', Kosk'
pohjatont' syvyyttäs tutkii mielen', Ja katsoo vaivan
päälle vaikian, Kuin kuolettaa, ei lopet' kuitenkaan.
4.
Jos helvetiss' loppuis' tuomittuin vaiva, Kosk'
kulun' on niin monta ajastaikaa, Kuin tähtei taivaan
piiriss' avarass', Kanss' ruohoi, lehtei on oll' mailmass':
5.
Täll' itsens' he suloisest' lohduttaisit, Ett' pääsin-
päivän viimeink' tavoittaisit; Vaan voi! ah vaiva vasta
alkaa taas, Kosk' luulit olleens' vaivass' suurimmass'.
6.
O Herra! kuin ankar' on hurskautes, Ett's ran-
kaiset näin ijankaikkisuudess' Juur' julmast' jumalatont'
joukkoa, Kuin ei peljänneet vihaas kehoittaa.
7.
Synnin edest', jot' teit vähän ajan, Siell' saa-
vat itkun ja ijäisen vaivan, Näin ajainen rikos heill'
ainaisen Tuo tuskan, synti haavan ijäisen.
8.
Ah! karta siis saatanan kavaluutta, Sun heku-
mas ei ijät' pysy totta: Se juoksee pois kuin virta vä-
kevä, Sun helvettiin on pian syöksevä.
9.
Niin kauvan kuin Jumal', ijäinen Jumal' On
oleva, ei tule tuskall' tuimall' Siell' loppua: silloin
vaiva vaikenee, Kosk' Jumal' ei ijäinen ollene.
10.
Herää sielun'! jo herää synnin unest', Ot' ajall'
vaari ahkera autuudest', Riennä ja tee oikia katumus,
Nyt tarjon' on sull' taivahan autuus.
11.
Äl' ann' sinus sovaista mailman menolt', Riis-
talt', hekumalt', niin myös ylpiält' elolt', Ett'ei siis ijäi-
syyn yö kauhia Sun päälles itkull' ijäks' lankea.
12.
O ijäisyys! pelkään pituuttas muistaiss', Alku
sull' on, ei loppuu kuulu kustaan: O ijäisyys! aik' il-
man ajatta; Mun Jumalan', sä minua armahda!
Johannes Rist, (saks.) s. 1607 † 1667.