Tätä olin pitkään odottanut,
vihdoinkin se on koittanut.
Asfalttikiituri aamusta liikkeelle,
sukset mukaan ja ladulle.
Aurinko paistaa kirkkaasti,
kohti järven jäätä toiveikkaasti.
Parkkialueella tilaa on,
jäällä hiihtäjiä, pilkkijöitä on.
No nyt hiihtoa yrittämään,
viimeksi nikellyin ylämäkeen.
Nyt jäällä on tasaisempaa,
onko odotettavissa parempaa.
No ei, voi hitsi sentään,
tuuli puskee vastaan,
on tämä raskasta,
tuntuu toivottomalta.
Toinen tulee vastaan, hymyilee,
miksiköhän, olenko niin toivottoman
näköinen, ehkä hän iloitsee
kun itse nauttii ja jaksaa.
Lonkka kestää, polvi pettää,
pakko pitää taukoa,
hetken hengähtää,
ja katsella ympärilleni.
Miksi kapinoin?
Haluaisin vielä jaksaa hiihtää.
Onko minun hiihdot hiihdetty?
Olenko liian vanha, sairas ja
huonokuntoinen?
Enkö olekaan ikinuori, voimakas?
Katselen, kuuntelen, lepään...
Aurinko paistaa,
lumi hohtaa puhtaan valkeana,
järvi talvipuvussaan.
Rantakivet kohoavat tummina
lumen alta esiin,
antaen hienon värikontrastin.
Miten rannan mäntymetsikkö
osaakin olla noin kaunis,
hohtaa kirkkaan vihreänä
valkean lumen ja
kirkkaan sinisen taivaan välissä.
Varis kaartelee puiden latvojen
yläpuolella.
Tuuli humisee puiden oksistoissa.
Olen levännyt,
olen rauhoittunut,
kapinamieli on väistynyt,
tilalle kiitollisuus tullut.
Ehkä tällä iällä hiihtolenkkiin
kuuluu lepotauko.
Ehkä on tullut taitoa
kuunnella ja katsella...
kauneutta, luontoa, hiljaisuutta
myös lähimmäistäni....
ja sinut Vapahtajani.
Nyt palailen vähitellen rantaan.
Kas, nyt paluumatkalla
onkin myötätuuli.
Luulen, ei ehkä ollutkaan
viimeinen hiihtolenkkini,
ehkä jo huomenna uudelleen.
rauha
vapaus
ilo
lepo
viisaus
