Enpä oikein häpeästä tiedä. Mie oon niin ujo häppeemään.
Nuorena tulla rätkähin uskoon. Olin pari kolme vuotta tiiviissä seurakuntanuorten yhteydessä viidesläisessä hengessä. Sitten muutin pois ja elin ilman seurakuntayhteyttä. Koin jonkinlaisen masennuksen. Huomasin siellä, etten uskoon tultuani pystynyt olemaankaan synnitön. No, siitä kun selvisin alkoi tämä arkinen elämä, jossa pohjavireenä on koko ajan luja luottmaus Jumalaan ja armoon.
Olen tutustunut elämän varrella vapaampiinkin suuntiin ja karismaattisuuteen, mutta laiskana ylistäjänä ja mukavuudenhaluisena ihmisenä en kauaa sitä lajia jaksanut.
Pikku hiljaa olen ajatusmaailmaltani körtistynyt ja kotiutunut teidän seuraanne ja virsiseuroihin.
Kaikesta huolimatta en osaa katua tai hävetä noita menneitä. Ne on osa minun elämääni ja kehityskulkuani. Nuoruudessa tuo uskoontulo sattui sellaiseen vaiheeseen, että se teki hurjan hyvää itsetunnon kehitykselle. Minulle vakuutettiin, että Jumala rakastaa minua sellaisena kuin olen. Ajattelin, että jos Jumala on nähnyt hyväksi luoda minut tälläiseksi, niin mitä väliä sillä on, mitä ihmiset minusta ajattelevat.
Toki asia ei ihan noin yksiviivainen ole ollut, mutta pääpiiretittäin. Vahvana oman mielenrauhan ja itseni hyväksymisen taustana on se, että uskon olevani Jumalan luoma ja rakastama.
Toisena tärkeänä tekijänä on ollut tavallinen kotitausta. Tarkoitan tavallisella sitä, ettei meillä kotona ollut mitään minkään herätysliikkeen vaikutusta. Meillä oli se ihan tavallinen suomalainen koti, missä äiti opetti iltarukouksen. Sain käydä pyhäkoulua sen ajan minkä halusin. Minua ei juurikaan viety kirkkoon, eikä mihinkään hengellisiin tilaisuuksiin. Pikemminkin varoiteltiin ja ehkäpä ihan pelättiin, että nuorena eksyisin johonkin "hihhuliuskovaisten" joukkoon.
Minun annettiin käydä seurakuntanuorissa, mutta toisaalta yritettiin pitää jalkani tukevasti maan pinnalla. Siitä olen erittäin kiitollinen vanhemmilleni.
