Tämän päivän kunniaksi kaivoin vanhan rauhankyyhkyseni esille ja hyräilin itsekseni:
SV 30 opeta tällaisena...
pääsin tunnelmaan, virsi kuulosti peililtä, jossa voi katsoa itseään silmiin tai tuijottaa omaa napaansa toisesta suunnasta kuin yleensä.
SV 263 Jumala ompi ...
merkittävä virsi. Viime vuosina sen veisuuta kuunnellessa olen aistinut jopa lievää uhoa, sopii Jumalan mennä veisaajien selän taakse turvaan. Hyräilin virren purkaakseni sen "vaarattomaksi". Jumala on se, joka meitä puolustaa eikä päinvastoin.
SV 281 minä vaivainen ...
kuolemahan se tähän elämään liittyy tavalla, jos toisella. Ajatusteni ja vakaumukseni myötä isänmaatani outona etsin. Tokko löytänen?
SV 191 sävyisä paimenemme ...
ponnekkaasti hyräilin: opeta veljenämme jokaista pitämään. niin, mutta mistä löytyisi se rohkeus
SV 306 Herra kuule ...
meni siihen samaan ajatusrykelmään. uskallanko pyytää: sido kiinni köyhimpiin. Jos, niin olisiko meillä silloin mitään menetettävää. olisiko mitään niin tärkeää, että pitäisi miettiä tehokkainta tapaa listiä hengiltä toisia, olisiko mitään syytä sotia?
SV 314 viimeisen laulun
eipähän siinä muuta voinut kuin pyytää meitä siunaamaan. sen verran raadollinen kuitenkin olin ja toivoin, että jääkööt tykit ja pommit siunaamatta.