Hyvän ja pahan seuraaminen on kovin vaikea kysymys. Ehkäpä kantani on suunnilleen se, että tilannetta ei voi koskaan määritellä niin äärimmäiseksi, että sotaan voitaisiin turvautua. Sodassa on jotenkin todella pelottavaa sen konemaisuus. Sota olisi jotenkin ymmärrettävää, jos kansa ilmaan minkäänlaista pakkoa tarttuisi aseisiin ja lähtisi rintamalle (tällaisesta sodasta: lukekaa George Orwellin Katalonia, Katalonia (Homage to Catalonia), jossa kirjailija kertoo kokemuksistaan anarkistisen armeijan riveissä), mutta jos sota on valtion kone, joka pakottaa pienet ihmiset toisiaan vastaan... Se on sairasta, se on väärin.
Valtiomuotokysymys on myöskin vaikea. En ryhtyisi ainakaan kovin heppoisin perustein tätä edustuksellistakaan demokratiaa purkamaan, vaikka aika typerältä se ajoin tuntuu (niinkuin nyt tässä perustuslakikysymyksessä; ei nyt järjestetä sitä kansanäänestystä, kun kansa on tyhmää, ja eihän se täällä ole ollut muutenkaan tapana :x ). Uskoisinkin, että kansalainen voi itse lähestyä tilanteita aina ihmisen näkökulmasta; aina hajoittaa tietoisesti ihmistenkeskisiä hierarkioita ja aina halveksia määräysjärjestelmiä (esim. laki), kun ne osoittautuvat kestämättömiksi. Pitää muokata lakeja niin, että antavat mahdollisimman paljon ilmaa hengittää, eivätkä tuota juoksupyöräeläimiä, pitää itse tietoisesti kehittää itseään kyseenalaistamisessa, enkä tällä tarkoita sokeaa kliseidentoistamista vaan totista tutkistelua ja kaikista kulttuurin kahleista irtautumista. Pitää kävellä Lidlin takapihalle, ottaa roskiksesta leipä, katsoa tätä yhteiskuntaa ja asioita, joita se arvostaa. Ja miettiä.