Tämä on monitahoinen kysymys: käytännössä opin kautta jokainen henkilö ja suuntaus tulkitsee itseään, kaikkein kirjaimellisimmatkin lähestymistavat tähän pakottavat. Kielemme ja ajattelumme on tietynlainen verho itsemme ja Jumalan, äärettömyyden välillä. Toki pakosta koska emme juuri voi muuten älyllisesti tai yhteisöllisesti häntä lähestyä - hiljaisuudessa puhuu Jumala, mutta meidän on pakosta joskus katkaistava hiljaisuus koska olemme heikkoja ihmisiä vaeltamassa kylmässä maailmassa. Mutta vaikka luemme itsemme ja älymme Jumalaksi ja hänen opikseen niin on silti legitiimiä kysyä, missä määrin, miten paljon oppimme rajoittaa rajoittamattomuutta, kahlitsee rakkautta ja säännöstelee armoa - tässä mielessä uskon että opillinen liberalismi on selkeästi, vaikkakin mitättömän vähän, lähempänä Jumalaa ja kristinuskon universaalia ja rajatonta ydintä kuin opillinen, kahlitseva, tuomitseva ja omaan älyyn, omaan tulkintaan luottava jyrkkä konservatismi. (Ja sanon siis jyrkkä: konservatiisuuskin jakautuu moniin tulkintoihin ja näkyihin, ja kaikki niistä eivät ole, hmm, Usko ja Rukous -tyyppisiä...)
