Poikkeanhan sitten sillä lyriikkakurssilla. Tarkoitukseni oli mennä proosan jatkoon, mutta se täyttyi ennen kuin hitaana huomasin että ai niin se piti kanssa hoitaa kuntoon se asia. Sanottiin että kuule. Lyriikkaan mahtuisit jos olet nopea kun nyt kävi näin eli lähetä salamana hakemus ja vetäise jostain hatusta muutama runo. Ei niitä hatusta vetäistä mutta etsin jotain jostain ja minulla oli yksi käännös.
Kurssilaisia oli kaksitoista. Yksi jäi viime hetkellä tulematta ja ilmoittikin sen, joten me otimme
mukaan erään invalidin henkilökohtaisen avustajan kun hoksasimme että hän on hyvin kiinnostunut. Nyt tekstien lukeminen ei tuntunut niin työläältä kuin proosassa koska runot ovat lyhyempiä. Vaan oli siinä mahdoton homma. Ehkä nuo lukemiset olisi voitu jakaa toisinkin. Jos toisten kävi kuin itseni niin kyllä siitä tuli läpijuoksua lopulta ja haparoivaa yritystä tunnilla saada jotain mieleen.... Ööööö. Tota. Niin. Tässä runossa. Niin.
Siellä opin että nykymääritelmän mukaan runo on metafora. Piste ja aamen sille. Ei mitään muuta. " Tämä on hyvä... Vähän tässä on rytmiä ja loppusointua.... Varo niitä"
Minä-sanaa ei käytetä.
Mahdottomin tehtävä oli kirjoittaa vapaa-assosiaatioruno koska en saanut tajuuni mitä siis minulta odotetaan. Siinä vaiheessa kurssi oli jo jonkin verran kaaostunut. Ne kaaostuivat jokainen, auttamatta, ainut joka pysyi koossa ja toimivana oli nelihenkinen nettiryhmä joka puolestaan värkkäsi novelleja. Luulisin ettei tuo ryhmäkoko oikein ole hallittavissa. Läksyjen lisäksi juuri tuo kauniin opettavaisen kohteliaan kehittävän sanan löytäminen jokaisen runoista oli niin maan mahdoton tehtävä.
Mietin sitä hiljaista, ja sillä kerralla muistan sen äänekkään rouvan vaikuttaneen hieman sähköistävästi. Hän sai muutaman hyökkäämään ja enemmän naiset, joista osa sitten hyökkäili summamutikassa, ja miehet vaikenemaan. Sähköistävä rouva oli hieman liian varma kaikesta, eli sitä ihmistyyppiä jonka on vaikea oppia koska hän mielestään jo tietää ne asiat. Olisi mennyt jatkokurssille minä mietin koko ajan. Voi kun olisi mennyt jatkokurssille.
Kyllähän tuosta metafora-asiastakin keskusteltiin. On laululyriikkaa, jossa rytmi ja soinnut ovat välttämättömät. Myöhemmin järjestettiin NVL:ssa kurssi juuri siitä vanhanaikaisesta runosta jossa on mittaa ja muotoa mutta olin kurssiähkyssä silloin. Saa kirjoittaa toisinkin. Tein itse ärsyynnyttyäni sitten niin että rikoin kaikkia sääntöjä ja jokainen runoni alkaa Minä-sanalla ne eivät ole sinnepäin metaforia ja aihekin eli Jumala on out joskaan en niihin ympännyt loppusointuja. Meidän piti ymmärtää kuinka kokoelma syntyy ja tein sitten semmoisen kuin Minä ajattelen olevaisia.
Joistakin läksyistä pidin toisista en. Nyt ajatellen miksi emme opiskelleet Nerudaa, esimerkiksi, olisi ollut makuuni paremmin kuin ne synkät värittömät kalmanhajuiset joista mieleeni tulee pimeä vieraassa metsässä ja eksyminen sinne. En jaksanut niin synkkää menoa, en väritöntä.
Sen huomasin että uuteen sielläkin mennään rikkomalla vanhan säännöt, mutta oliko jokainen yritelmä juuri runo tai metafora, sitä mietin. Onko satunnaiskirjaimin muodostettu kenttä juuri runo? Onko rytmi, joka löytyykin visuaalisesta ilmeestä runo, no sen kyllä ymmärsin ja jos siinä on muuta niin oikein hyvä runo. Muuten on kirjaimilla tehty kuvaamataidonnnäyte. Metafora saisi luvan toimia muuallakin kuin tekijänsä huurteisessa
tajunnassa.
Huomasin kuinka paljon vaikuttaa, miten runo luetaan. Toinen vaitelias mies ei minusta itse lukenut runojaan niin että niihin olisi saatu elämä ja koska Johanna mahtoi silloin olla väsynyt meihin jokaiseen hänen palautteensa oli kirpeämpää tai vaikenevampaa kuin tekijä ansaitsi. Johanban omaan tyylivarastoon kuului vaikeneminen, sen kyllä näin. Ja että se harmitti kun hän vaikeni väärällä kohdin. Ei yksi " mimätiedänjotuon" ollut ryhmä vaikka olikin ensimmäisenä äänessä, ja ryhmä vaikeni paljon osapuilleen tyyliä veisaantähänsiioninvirreneiköpähiljene" . Hiljaisuus siellä oli niin runollista että se kirkui kaikki mahdolliset tunteet lujalla äänellä. Kamala kurssi.
Kuten jokaista tuotakin kurssia häiritsi joko yksi kaikkitietävä tai sitten henkilö myöhästelijä, joka aloitti heti supatuksen mitä tehdään ja kuka puhuu ja mitä nyt. Sanoin, siis S-A-N-O-I-N että voiko tuon entreen toteuttaa toisin, saapumalla hiljaa kolistelematta ja kyllä, kyllä sen huomaa mitä tehdään kun käyttää aistejaan ja sain ikuisen vihamiehen, ei vaan naisen. Hän saapuu kuten tahtoo. Mutta miten me toiset? Me emme tahdo emme varmasti tahdo tuommoista.
Oivoivoi. Kurinalaisuutta kaipasin jos jotakin, toisten huomioonottamista, jota sieltä puuttui jos mitä. Täytyykö käyttäytyä huonosti ollakseen Suuri Taiteilija?
Muutama taiteilija on tietysti käyttäytynyt huonostikin, mutta se onnistuu ilman minkäänlaisia taipumuksia juuri johonkin jota nimitetään luovaksi työksi, eikä, jos ne työtä ovat, kukaan ennätä miettiä taipumuksiaan eikä itseään eikä varsinkaan itseään, ei.
Itse muistelen luovuuden tietopuolista määritelmää. Luovuus on ihmisen ominaisuus, sen avulla hän selviää elämän haasteista. Niin on. Luovuuden osoittaminen joksikin siksi tai täksi muuksi on sitten jokaisen vapaassa valkassa mutta äänestän tuon tietopuolisen määritelmän puolesta. Ajattelen luovaa liikkumavälinettä vaikka nyt tai luovaa tekosiivoojaa kauhistellessani näitä sotkuja.