Liinan näkemyksestä ( sanotaan kärsivälle vaan että juu juu tämä on rakkauden aiheuttamaa kärsimystä) ajattelin kysyä muutamaa asiaa.
Kuinka tärkeää mielestänne on ns. "mennä itseensä" - siis käydä hieman läpi omaa käytöstään? Itse teen niin, joskin johonkin on vedettävä raja.
Mihin sitten, ja milloin?
- Kukaan ei ole täällä yksin. Kukaan ei myöskään riitele yksin. Paavalin rajanveto "mikäli mahdollista ja mikäli teistä riippuu" eläkää sovinnossa kaikkien ihmisten kanssa riittää. . Toisinaan kohtaa ihmisiä, joiden suhteen mikään ei vain tunnu toimivan. Heillä näyttää olevan pysyvä tarve etsiä riidan siemeniä, ja kun yksi lause saadaan ymmärrettyä on vastassa toinen josta pitäisi ryhtyä tekemään tiliä että kuinkas sinä ja tuohan vasta ja johan on hirveää puhetta! Jossakin vaiheessa tällaiset ihmiset tulee jättää omaan rauhaansa ja kääntyä toisten puoleen.
-Entä mihin itsetutkinta johtaa? Minulla on läheinen ystävä joka on ahkera itsetutkistelija, ja myöntää erehdyksensä. Ongelmallista on se, että hän ei suostu korjausliikkeisiin, ei "kehtaa" tai "viitsi" tai "just nyt kerkee" mennä oikaisemaan puheitaan tyyliin tuota siinä keskustelussa taisin sanoa siitä Niilosta pahemmin kuin piti, ei hän nyt niin mahdoton työntekijä ole. Ongelma riistäytyi hallinnasta, kun hän otti johtaakseen kohtalaisen suuren kaupungin terveydenhuollon.
Ajattelen kuinka tällaiseen käytökseen, itsen havainnointiin ja sopimiseen totuttaminen aika pienestä (Ei saa lyödä, se sattuu, ja jos lyöt, niin Maija lyö takaisin --- Minkähän takia Maija lähti äsken meiltä itkien? Kertoisitteko, mitä tapahtui) vähentäisi koulukiusaamista, nettikiusaamista, työpaikkakiusaamista, tarpeetonta kärsimystä naapurustossa, avioliitossa, harrastuspiirissä, ylipäätään, missä kaksi tai kolme on koolla.
Vai onko tällainen liian vaativaa, nöyryyttävää