Eeva Kilpi pohtii kirjassaan Punainen muistikirja:
”14.7.2014
Näin liukuvat päivät. Muisti ei meinaa saada niistä otetta. Ne liisteröityvät toisiinsa, tapahtuneet ja aiotut sulautuvat yhteen. Muisti alkaa olla yksi kokkare, josta eri päivät ja tapahtumat eivät tahdo irrota perättäisyyksilleni, vaan tuntuvat ympäröivän elämistä samanaikaisuuksissa. Ihmisten tapaamiset ja puhelinsoitot, yhteydenotot loisivat perättäisyyttä kokemuksiin. Siis nytkö minä alan kaivata yhteydenottoja, nyt kun en kirjoita enkä suojele työrauhaani? Ehkei niin, vaan koska on ilmaantunut pieniä ihmisiä, joitten kohtaaminen ja näkeminen olisi ensisijaisen ilahduttavaa, sellaista mikä erottaisi päivän muista päivistä, mikä sykähdyttäisi ilolla sydänjuuria, jotka muuten ovat vaarassa kuihtua pelkkään kaihoon, odotukseen ja merkitsemättömyyteen. Tapahtumat eivät erotu toisistaan riittävästi, jotta muodostuisi jatkuvuuden tunne ja käsitys esim. päivien erillisyydestä. Sellaista on yksinäisyys, sellaista on täyttymättömyys ja odotus. Se saattaa olla todellinen, jopa järjellinen tilanne, mutta sitä ruvetaan pitämään muistisairautena ja nöyryytetään siten ihmisiä. Siispä sitä ei tulisi valitella julkisesti. Täytyisi vain kantaa tunteitaan hiljaisuudessa. Kirjoittaminen, muistiinpanot auttavat jäsentämään hiljaistakin aikaa ja vähäisiäkin kokemuksia. Nyt on siis 14. heinäkuuta. Sanoiko joku ’vallankumouksen päivä’? Sanoi, ja muistankin kuka, mutta en kerro.” (© Eeva Kilpi ja WSOY 2019)