Osuipa taas käteeni ainoa omistamani Bonhoefferin kirja, Yhteinen elämä. Minusta tämä liittyy uskoontuloonkin tai ainakin mielikuvaan siitä, mitä se on:
Meidän on pakko päätyä suureen pettymykseen, pakko pettyä toisiin, pettyä kristittyihin ylipäätään ja, jos hyvin käy, jopa itseemmekin - niin totta kuin Jumala tahtoo johdattaa meidät tuntemaan, mitä on aito kristillinen yhteys. Sulasta armostaan Jumala ei salli meidän elää edes muutamaa viikkoa haavekuvan vallassa, heittäytyä ihanien kokemustemme ja sen autuuttavan ylivireisyyden varaan, joka humalan tavoin roihahtaa ylitsemme. Jumala ei näet ole mielenliikutusten Jumala, vaan totuuden. Vasta sitten, kun yhteisö on törmännyt suureen pettymykseen ja kaikkeen siihen liittyvään harmiin ja vahinkoon, se alkaa olla sitä mitä sen on määrä olla Jumalan edessä, se alkaa ottaa tosissaan, uskossa, sille annetun lupauksen. Mitä pikemmin tämä harhaluuloista herääminen koittaa niin yksilöihin kuin koko yhteisöön nähden, sitä parempi molemmille.
Gemeinsames Leben 1939, Anna-Maija Raittilan suomennos 1987
