Mä olen omalta kohdaltani tullut siihen tulokseen, että Jumalan totuus on jotain sellaista, jota ihminen ei voi koskaan ymmärtää. Matikanopettajana löydän tähän vertauskohdan geometriasta: Piirrä paperille kaksi suoraa. Nyt suorat joko leikkaavat toisensa tai ovat yhdensuuntaisia. Totuus on, että muita mahdollisuuksia ei ole. Mutta jos suorat siirretään kolmiulotteiseen koordinaatistoon, nämä kaksi vaihtoehtoa muuttuvat vain pieneksi osaksi kaikista olemassa olevista vaihtoehdoista ja löytyy jopa äärettömän monta muuta vaihtoehtoa. Totuus muuttuukin epätodeksi. Mä ajattelen että ihmisen käsityskyky on Jumalaan verrattuna kuin kaksiulotteinen verrattuna kolmiulotteiseen. Meidän järjellämme, meidän kokemusmaailmassamme jokin asia voi olla tosi tai epätosi, ja Jumalan todellisuudessa onkin aivan toisin.
Mä uskon, kuten Tiitiäinenkin tuolla kirjoitti: Erilaiset kirkot ovat erilaisia ihmisiä varten. Ei rakkaus tunge kaikkia samaan muottiin ja tee yksilöistä liukuhihnatuotteita. Eikö ole Jumalan suurinta armoa se, että Hän suo erilaisille ihmisille erilaisia kirkkoja ja seurakuntia? Ajatella, että Jumala rakastaa meitä niin paljon, että Hän haluaa antaa jokaiselle meistä sitä mikä on meille yksilöinä ja persoonina parasta! (Ja me otamme tuon rakkauden vastaan riitelemällä kuin sisarukset siitä, ketähän isä rakastaa eniten!)
