Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: onesimus - 04.05.11 - klo:10:34
-
Tätä aihetta on sivuttu jo aiemmin, mutta asia on niin merkittävä, että aloitan siitä ihan oman keskustelun.
Olen kohdannut elämässäni ehkä poikkeuksellisen paljon eri kristillisten yhteisöjen uskovia ihmisiä. Olen tehnyt myös sen havainnon, että monet heistä eivät rakasta totuutta. Se tulee esille eri tavoin. Joku ilmaisee asian esim. niin, että "minä en lue muita kirjoja kuin Raamattua". Minusta se on aika itsekeskeistä ajattelua, kuvitellaan että voitaisiin yksin löytää ne valtavat rikkaudet, joista sadattuhannet ja miljoonat ihmiset ennen meitä ovat ravintonsa saanet. Totuuden rakkauden puute ilmenee myös siten, ettei haluta tietää, mitä toisessa yhteisössä opetetaan ja ajatellaan.
On tärkeää, että seulomme kaiken kuulemamme ja lukemamme, emmekä sokeasti usko yhteenkään auktoriteettiin, sillä kaikki ovat hairahtuneet jossakin kohden. Suosittelin kerran eräälle uskonystävälle (kuuluimme samaan seurakuntaan) kirjaa, joka itselleni oli merkinnyt paljon. Kun mainitsin kirjoittajan ja kirjan nimen, tämä henkilö tuohtui ja vastasi hyvin kiukkuisesti: "Minähän en semmoisia kirjoja lue!"
En tiedä yhtään kristillistä yhteisöä, missä avoimessa vuorovaikutuksessa ja ystävällisessä ilmapiirissä jatkuvasti pyrittäisiin kaikessa totuuteen.
-
monet heistä eivät rakasta totuutta. Se tulee esille eri tavoin. Joku ilmaisee asian esim. niin, että "minä en lue muita kirjoja kuin Raamattua". Totuuden rakkauden puute ilmenee myös siten, ettei haluta tietää, mitä toisessa yhteisössä opetetaan ja ajatellaan.
Olisin kyllä vähän eri mieltä noista ylläolevista "kriteereistä" arvioida kuka rakastaa totuutta ja kuka ei. Tuo on sinun käsityksesi asiasta mutta kyllä minusta on ihan mahdollista että rakastaa ja etsii totuutta vaikkei a)haluakaan lukea muuta kuin Raamattua b) ei halua olla tekemisissä muiden uskonsuuntien kanssa.
Siinä on semmoinenkin pointti että ihmnen voi haluta rauhaa ja lepoa loputtoman asioiden vatvomisen ja uudelleen ja uudelleen kyseenalaistamisen sijaan. Kyllä minä sanoisin että esim. evankelisluterilainen oppi sillään on ihan riittävän hyvä likiarvo oikeasta opista että sen varassa voi ja uskaltaa matkaa tehdä. Silloin voi elää omaa rauhallistra elämäänsä ilman että kaiken aikaa pitää olla ottamassa kantaa johonkin uuteen ja ihmeelliseen. Se on oikeastaan ihan terve tapa ajatella kaiken tämän hullunmyllyn keskellä että ottaa luterilaisen opin ja arvioi kaikkea sitä vasten että mikä poikkeaa siitä niin ei kiinnosta minua, pitäkööt muut hyvänänsä jos tahtovat.
uskon pitäisi jossain vaiheessa olla lepoa ja rauhaa eikä jatkuvaa etsimistä ja jatkuvaa käsityksien uyudelleen muodostamista eli olla kui ntuuliajolla koko ikänsä. Kyllä minä esim. jo nykyään teen niin etten viitsi edes tutkia uusia asioita vaan jos se poikkeaa totutusta luterilaisuudesta niin en ole kiinnostunut, pitäkööt muut hyvänänsä. Olen siinä mielessä löytänyt levon ja rauhan ettei tarvi pyöriä enää kaikkien opintuulien mukana.
Jos joku minulta kysyy että mitä mieltä olet vaikkapa jostain uudesta kotkotuksesta (niitähän tulee koko ajan lisää) niin minä sanon että so what ja jatkan elämääni. Luterilaiseen oppiin voi luottaa ja tukeutua hyvillä ja turvallisin mielin.
Että rakkaus totuuteen voi olla myös tällaista.
-
Mielenkiintoinen aihe. Olen eläissäni kuullut yhden saarnan, joka käsitteli vain totuutta ja sen muistan edelleen. Se oli Laihian Herättäjä-juhlilla 1994. Toivoisin, että saarnaajat ja muut puhuvaiset käsittelisivät aihetta enemmän niin julkisesti kuin sisäisesti. Tahtoo puheissa olla liikaa evankelista lisää (helluntailaiselta ystävältä opittu sana) ja legendoja. Karu totuus on useille kauhistus ja monet eivät pidä sen kuulemisesta.
-
Karu totuus on useille kauhistus ja monet eivät pidä sen kuulemisesta.
Tässä olen harvinaisen paljon kanssasi samaa mieltä.
-
No mikä se "totuus" on minkä kuulemisesta monet eivät pidä? Kertokaa toki!
-
No mikä se "totuus" on minkä kuulemisesta monet eivät pidä? Kertokaa toki!
Esim. totuus itsestä.
-
Tarkoitat siis lain saarnaa. Rakkaus lakiin?
-
Tuolla yleisen keskustelun kasteketjussa Onesimuksen kanssa sivuttiin todellakin tätä totuuden rakastamisen aihetta. Olen samaa mieltä, että tämä on mielenkiintoinen aihe ja merkittävä, sillä kuten siellä sanottiin niin 2 Tess.2 mukaan rakkaus totuuteen on äärimmäisen tärkeää: ne jotka eivät rakastaneet totuutta joutuvat kadotukseen.
Miten olisi ainakin eräs totuuden määritelmä, että totuus on persoona, Jeesus Kristus (Joh.14)?
-
Miten olisi ainakin eräs totuuden määritelmä, että totuus on persoona, Jeesus Kristus (Joh.14)?
Näin juuri. Siksi onkin hämmentävää, että Jeesuksesta paljon puhuvat eivät ole kiinnostuneita totuudesta. Herää kysymys siitä, rakastavatko he silloin oikeaa Jeesusta.
-
Ap. t. 17:10. Mutta veljet lähettivät heti yötä myöten Paavalin ja Silaan Bereaan. Ja kun he olivat saapuneet sinne, menivät he juutalaisten synagoogaan.
11. Nämä olivat jalompia kuin Tessalonikan juutalaiset; he ottivat sanan vastaan hyvin halukkaasti ja tutkivat joka päivä kirjoituksia, oliko asia niin.
Minusta tuossa on oiva malli totuuderakkaudesta. Nyt jos koskaan tämä malli on ajankohtainen. En tietenkään tarkoita sitä, että on tungettava nenänsä joka paikkaan. Voisiko tätä verrata kalasopan syntiin, jolloin ruodot siivotaan pois?
-
Sekin on totuuden rakastamista, että pitää silmät ja korvat auki keskellä maailmaa ja sen menoa. Totuus on niin kamaluuksien kuin ihanuuksienkin näkemistä ja kuulemista. Se on myös harmaan arjen läpi kahlaamista ilman, että turtuu siihen.
-
En todellakaan tarkoittanut lain saarnaa, vaan enemmänkin totuutta rehellisyys merkityksessä. Enkä tarkoittanut toisia ihmisiä, vaan omaa itseämme. Sitä, että puheemme ovat totta ja rehellisiä, samoin ajatuksemme.
-
Mielenkiintoinen aihe. Olen eläissäni kuullut yhden saarnan, joka käsitteli vain totuutta ja sen muistan edelleen. Se oli Laihian Herättäjä-juhlilla 1994. Toivoisin, että saarnaajat ja muut puhuvaiset käsittelisivät aihetta enemmän niin julkisesti kuin sisäisesti. Tahtoo puheissa olla liikaa evankelista lisää (helluntailaiselta ystävältä opittu sana) ja legendoja. Karu totuus on useille kauhistus ja monet eivät pidä sen kuulemisesta.
No ei asia kyllä noin yksinkertainen ole. Jokuhan voi, omista lähtökohdistaan sanoa, ja sanookin, että koko uskonto on legendaa. Tämä koko hommahan perustuu uskoon, ei siis tietoon, joten kovin syvällä rintaäänellä en lähtisi totuudesta/totuuksista puhumaan/kirjoittamaan.
Harrastuksessani kohtaan paljon luonnontieteilijöitä ja ei tulisi mieleenkään alkaa puhumaan heidän kanssaan uskonasioista. Satusetänä pidettäisiin ja lintuhavaintojani epäiltäisiin sen jälkeen aivan varmasti. Ainakin jotkut epäilisivät. No, tosin harrastuksissa ei paljon muusta puhutakaan kuin harrastuksesta.
Mutta itse aiheen otsikkoon. Eikö Raamatun mukaan ihminen ole syntinen ja vajavainen eikä ihminen omasta mielestäni voi päästä totuuteen kuin hetkittäin. Lopullinen totuus kirkastuu vasta kuoleman jälkeen.
En nyt oikein osaa kirjoittaa sitä selvästi, mitä mielessä pyörii, joten olkoon.
t. tarinoita, satuja ja legendoja mieluusti lukeva, kuunteleva ja itsekin niitä kirjoittava myyrä
ps. nämä ovat mielipiteitäni, eivät totuus
-
Raamatussa totuus on hyvin korostettuna: Jeesus on tie, totuus ja elämä, Pyhä Henki on totuuden Henki ja johdattaa kaikkeen totuuteen. Totuus tekee vapaaksi. Totuus on siitäkin ihmeellinen asia, ettei se muutu miksikään, se on ja pysyy riippumatta siitä, mitä mieltä asioista ollaan.
Kun ajatellaan kristikuntaa ja sen jakautumista n. 25.000-30.000 yhteisöön, niin on itsestään selvää, ettei kaikki se, mitä julistetaan, ole totta. Itse asiassa meillä itsekullakin on ainoastaan totuuden sirpaleita, sama koskee kirkkokuntia ja herätysliikkeitä. Kuitenkin on niin, että tästä vajavaisuudesta huolimatta ihminen voi pelastua, vaikka hän ja hänen seurakuntansa olisi joissakin asioissa pahastikin metsässä.
-
No ei asia kyllä noin yksinkertainen ole. Jokuhan voi, omista lähtökohdistaan sanoa, ja sanookin, että koko uskonto on legendaa. Tämä koko hommahan perustuu uskoon, ei siis tietoon, joten kovin syvällä rintaäänellä en lähtisi totuudesta/totuuksista puhumaan/kirjoittamaan.
Harrastuksessani kohtaan paljon luonnontieteilijöitä ja ei tulisi mieleenkään alkaa puhumaan heidän kanssaan uskonasioista. Satusetänä pidettäisiin ja lintuhavaintojani epäiltäisiin sen jälkeen aivan varmasti. Ainakin jotkut epäilisivät. No, tosin harrastuksissa ei paljon muusta puhutakaan kuin harrastuksesta.
Mutta itse aiheen otsikkoon. Eikö Raamatun mukaan ihminen ole syntinen ja vajavainen eikä ihminen omasta mielestäni voi päästä totuuteen kuin hetkittäin. Lopullinen totuus kirkastuu vasta kuoleman jälkeen.
En nyt oikein osaa kirjoittaa sitä selvästi, mitä mielessä pyörii, joten olkoon.
t. tarinoita, satuja ja legendoja mieluusti lukeva, kuunteleva ja itsekin niitä kirjoittava myyrä
ps. nämä ovat mielipiteitäni, eivät totuus
Saarna käsitteli juuri näitä legendoja ja muita perättömyyksiä, joita uskonnon nimissä ja avuksi meille kaupitellaan puhujapöntöstä. Samoin ihmeparanemisia ja muita vastaavia todistamattomia asioita, jotka ovat tapahtuneet mieluummin ulkomailla ja joista ei tunnistamis yksityiskohtia kerrota.
-
Luulen, että arjen totuudenrakkaus on jotakin äärimmäisen vaativaa. Se pakottaa sietämään itsessä niitä piirteitä, jotka mielellään näkee toisessa, valkoisten valheiden välttämistä, ja sittenkin sen miettimistä, onko välttämätöntä aina sanoa se totuus.
Meillä oli poliklinikalla joskus vuonna vilua ja nälkää potilas, joka tärveli välinsä sinne jos tännekin puhumalla aina totta. Oli kuulemma kotona opetettu siihen. Työnohjaaja mietti hetkisen. Niin. Puhu aina totta. Mutta voisiko hän kysyä itseltään nyt: Opetettiinko siellä kotona todella, että "puhu aina"?
Ja jos tuo tuntuisi mielekkäältä, olisiko mahdollista toimia jatkossa näin? Esimerkiksi puhumalla totta omista toimistaan, mutta jättää ne toisia koskevat totuudet vähemmälle?
-
Vaikea sanoa mitään koko aiheeseen kun täällä on jo termistä "totuus" heitelty niin monia eri merityksiä. Totuudella on ainakin helppo lyödä. Ei tarvitse muuta kuin määrittää ensin oma totuus ja sen jälkeen alkaa tutkimaan rakastavatko ihmiset totuutta.
Minusta Myyrä sanoi hienosti että ei paljon kannattaisi päsmätä sanalla "totuus", ainakaan niin kauan kuin kaikki ovat eri käsityksess'ä siitä mitä tuo "totuus" on. Se on kai niin monisyinen asia että sillä voidaan tarkoittaa lähes mitä tahansa. Jokaisella näyttäisi olevan ihan oma totuutensa joten kenellä meistä on oikeus mennä määrittelemään kuka rakastaa totuutta ja kuka ei?
-
Vaikea sanoa mitään koko aiheeseen kun täällä on jo termistä "totuus" heitelty niin monia eri merityksiä. Totuudella on ainakin helppo lyödä. Ei tarvitse muuta kuin määrittää ensin oma totuus ja sen jälkeen alkaa tutkimaan rakastavatko ihmiset totuutta.
Minusta Myyrä sanoi hienosti että ei paljon kannattaisi päsmätä sanalla "totuus", ainakaan niin kauan kuin kaikki ovat eri käsityksess'ä siitä mitä tuo "totuus" on. Se on kai niin monisyinen asia että sillä voidaan tarkoittaa lähes mitä tahansa. Jokaisella näyttäisi olevan ihan oma totuutensa joten kenellä meistä on oikeus mennä määrittelemään kuka rakastaa totuutta ja kuka ei?
Tulee taas kuumeisena roikuttua täällä, vaikka oma sänky olisi terveellisempi paikka. Otittekin lempiteemani esille!
Kenties siten tavoittaa tuosta jotakin, että kysyy itseltään, valehtelenko minä.. Totuus laajassa skaalassa onkin teema, josta taidan ajatella samansuuntaisesti kuin sinä. On vaarallista lähteä vakuuttamaan marssivansa Totuuden lipun alla, sillä siten on tehty maailmassa suuret hirveydet siinä kuin aiheutettu tarpeettomat yksityiset kärsimyksetkin. Arkeen riittää varsin usein se, että jo aamulla pyytää "aseta minun suulleni vartija" - jokin psalmi. Ja katsoo itseään: Milloin valehtelin niin, että sen itsekin tiedän, ja kuinka tästä mennään eteenpäin?
-
Jeesus on tie, totuus ja elämä,
-
Tulee taas kuumeisena roikuttua täällä, vaikka oma sänky olisi terveellisempi paikka. Otittekin lempiteemani esille!
Kenties siten tavoittaa tuosta jotakin, että kysyy itseltään, valehtelenko minä.. Totuus laajassa skaalassa onkin teema, josta taidan ajatella samansuuntaisesti kuin sinä. On vaarallista lähteä vakuuttamaan marssivansa Totuuden lipun alla, sillä siten on tehty maailmassa suuret hirveydet siinä kuin aiheutettu tarpeettomat yksityiset kärsimyksetkin. Arkeen riittää varsin usein se, että jo aamulla pyytää "aseta minun suulleni vartija" - jokin psalmi. Ja katsoo itseään: Milloin valehtelin niin, että sen itsekin tiedän, ja kuinka tästä mennään eteenpäin?
Aivan. Hienosti kiteytetty Leena! Pysytään ihmisen tasolla.
-
Eksyttiinpä taas aiheesta toiseen. Eihän rakkaus totuuteen ole mikään kielteinen asia. Mutta alan jo oppia tästä foorumista, että otetaanpa esille aihe kuin aihe, niin jopa etsitään kaikki mahdolliset ja mahdottomat tilanteet, että vältyttäisiin käsittelemästä itse asiaa.
Aihetta sorvatessani ajattelin syntikysymystä. On helppoa vikistä muiden mukana, että minä vaivainen syntinen ihminen. Mutta annahan olla, kun joutuu itse sen eteen, että sortuu semmoiseen, jota on aina inhonnut toisissa ja josta on aina luullut olevansa vapaa. Siksi rakkaus totuuteen on äärettömän tärkeä ja siitähän oli tarkoitus keskustella.
-
Syntikysymyksestä sen verran että minusta riittää aivan hyvin että jokainen tuntee OMAT syntinsä ja on huolissaan ITSESTÄÄN että "tunnustanko minä syntisyyteni?". Mutta toisten syntisyydestä huolissaan oleminen ja se, että murehtii tunteeko nuo muut syntinsä, on periaatteessa omahyväisyyttä.
Kyllä laki herättää synnintunnon jos sitä vain saarnataan lyhentämättömänä. Minusta lainsaarnan lisäksi ei tarvita mitään "syntipoliisia". Siitä olisin enemmänkin huolissaan että lakisaarnaa ei juuri kuule. Se pistää jokaisen ihmisen tutkimaan itseään.
ja synnistä sen verran että minusta on parempi mieltää itsensä syntiSEKSI kuin että alkaa mutustella yksittäisiä syntejä. On paljon raamatullisempaa olla koko ajan perussyntinen kuin hetkittäin suuren suuri tekosyntinen koska suurensuuressa nimellisessä synnissä piilee se omavanhurskauden vaara että kun siitä on selvitty, luullaan olevansa kuivilla ja aletaan kuvitella että "asiat on Jumalan kanssa kunnossa"...
Minusta on siis ihan hyvä vikistä kiltisti muiden mukana että on syntiNEN. On niin syntinen ettei yksittäisten tekosyntien luetteloimisestakaan enää ole apua.
-
Kyllä laki herättää synnintunnon jos sitä vain saarnataan lyhentämättömänä. Minusta lainsaarnan lisäksi ei tarvita mitään "syntipoliisia". Siitä olisin enemmänkin huolissaan että lakisaarnaa ei juuri kuule. Se pistää jokaisen ihmisen tutkimaan itseään.
En oikein jaksa ymmärtää vaatimusta, että uskovillekin pitäisi saarnata lakia. Mihin se oikein perustuu? Lähetyskäskyssä sitä ei tietääkseni mainita, ei sanota että "menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa lakia". Lakihan ei edes kuulu muille kuin lainalaisille, kuten Paavali kirjoittaa (Room. 3:19). Olikohan se Oskari Vihantola, joka sanoi, että lakia saarnaamalla yritetään saada kuolleet tekemään elävien töitä?
Olen lain saarnalle allerginen siksi, että olen joutunut kuuntelemaan sitä kymmeniä vuosia. Siitä seurasi se, että alitajuisesti kehitin itsesuojelumekanismin, joka oli kyynisyys. Mikään ei enää koskettanut. Käsitykseni mukaan lain tehtävä päättyy Kristukseen (Gal. 3:23,24).
-
Eikös jossain kohtaa Paavalin kirjeitä sanota, että lain kautta tulee synnintunto? Lakia saarnaamalla saadaan ihminen tiedostamaan syntisyytensä ja pelastuksen tarpeensa?
-
Syntikysymyksestä sen verran että minusta riittää aivan hyvin että jokainen tuntee OMAT syntinsä ja on huolissaan ITSESTÄÄN että "tunnustanko minä syntisyyteni?". Mutta toisten syntisyydestä huolissaan oleminen ja se, että murehtii tunteeko nuo muut syntinsä, on periaatteessa omahyväisyyttä.
Paavali oli äärimmäisen huolestunut myös muiden synneistä, varsinkin korinttolaisten. Kyllä meidänkin on syytä kantaa huolta siitä, että seurakunta ei erotu maailmasta juuri millään tavoin ja että pyhitys on paikoin täysin tuntematon käsite. Se ei tietenkään merkitse sitä, ettei syntiä olisi oman takin alla.
-
Olen Jampen ja onesimuksen kanssa samaa mieltä. Tuntemukset määräävät painotukset. Totuus rakkaudesta totuuteen koostuu pienistä totuushiukkasista, pyrkimyksistä totuuteen, osatotuuksista ja ennen muuta rakkaudesta oikeuteen ja totuuteen, totuuden rakastamisesta.
-
Olen Jampen ja onesimuksen kanssa samaa mieltä. Tuntemukset määräävät painotukset. Totuus rakkaudesta totuuteen koostuu pienistä totuushiukkasista, pyrkimyksistä totuuteen, osatotuuksista ja ennen muuta rakkaudesta oikeuteen ja totuuteen, totuuden rakastamisesta.
Satman, saatan tietenkin kuumepäissäni erehtyä, mutta minusta vaikuttaa siltä että Jampe ja Onesimus eivät olisi aivan yksimielisiä, eli kumman kanssa olet samaa mieltä?
-
Omat ja toisten synnit ovat yhtä painavia. Huoli toisten synneistä on vastuun ottamista lähimmäisestä. Lisäksi tukkia omassa silmässään ei voi nähdä, vain tuntea, ja siksi myös - kuten yleinen kokemus on - tarvitaan usein toisen apua roskan poistamiseen.
-
Tämän ketjun aihe on Rakkaus totuuteen. On kuitenkin hyvä aina muistaa ja tiedostaa, että että oma mielipide, ei ole sama kuin totuus jostain asiasta, vaikka usein juuri näin toimitaan ja ajatellaan.
-
Omat ja toisten synnit ovat yhtä painavia. Huoli toisten synneistä on vastuun ottamista lähimmäisestä. Lisäksi tukkia omassa silmässään ei voi nähdä, vain tuntea, ja siksi myös - kuten yleinen kokemus on - tarvitaan usein toisen apua roskan poistamiseen.
Omista synneistä on tehtävä parannusta luottaen Jumalan armoon ja anteeksiantoon. Toisten synteihin puuttuminen onkin mutkikkaampi juttu. Lähimmäisen syyllistämisen sijaan pitäisin tärkeämpänä niiden puolustamista, jotka kärsivät vahvempiensa synneistä. Julmuuden tai piittaamattomuuden sanominen synniksi on välttämätöntä, jotta laupeus ja toisesta huolehtiminen lisääntyisivät.
-
Tämän ketjun aihe on Rakkaus totuuteen. On kuitenkin hyvä aina muistaa ja tiedostaa, että että oma mielipide, ei ole sama kuin totuus jostain asiasta, vaikka usein juuri näin toimitaan ja ajatellaan.
Tämä on viisautta. Mutta on olemassa kuitenkin mahdollisuus, että oma mielipide tai jonkun toisen mielipide on totuus. Eli minä voin olla väärässä tai se toinen. Mutta jos minulla on rakkaus totuuteen, silloin minulla on jo lähtökohtaisesti asenne, että tahdon totuutta olipa se sitten mikä tahansa. Vaikka täysin erilainen kuin olen ajatellut. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, tällainen asenne on perin harvinainen (varsinkin kristikunnassa).
-
Joskus kuulee tutkijoiden valittavan, että heidän kertomiaan tutkuimustuloksia pidetään vain henkilökohtaisina mielipiteinä. Tämä lienee aikamme yksilöllisyyttä arvostavan kulttuurin ilmiö. Pätevin keinoin löydettyä totuutta ei arvosteta, vaan harhaillaan mieluummin monien yksilöllisten osatotuuksien valintamyymälässä.
Tiede rakastaa totuutta. Siksi se etsii sitä. Siksi se myös kyseenalaistaa totuudet ja testaa ne yhä uudelleen..
-
Joskus kuulee tutkijoiden valittavan, että heidän kertomiaan tutkuimustuloksia pidetään vain henkilökohtaisina mielipiteinä. Tämä lienee aikamme yksilöllisyyttä arvostavan kulttuurin ilmiö. Pätevin keinoin löydettyä totuutta ei arvosteta, vaan harhaillaan mieluummin monien yksilöllisten osatotuuksien valintamyymälässä.
Tiede rakastaa totuutta. Siksi se etsii sitä. Siksi se myös kyseenalaistaa totuudet ja testaa ne yhä uudelleen..
Muistelen, että Wislöff (joku heistä) on määritellyt tieteen jotenkin seuraavaan tapaan: "Tiede on vaeltamista kahden otaksuman - syntymässä olevan ja hylätyn - välillä.
Hengellisissä kysymyksissä näyttää vallitsevan tilanne, että "lopullinen" varmuus asioista on vain mielipide. Lisäksi usein käy niin, että entinen varmuus joudutaan hylkäämään ja tilalle tulee uusi "varmuus". Mutta jos on rakkaus totuuteen, niin on koko ajan arka tunto siitä, että juuri minä voin erehtyä ja nähdä väärin.
Aito kristittyjen yhteys perustuu juuri tähän.
-
Muistelen, että Wislöff (joku heistä) on määritellyt tieteen jotenkin seuraavaan tapaan: "Tiede on vaeltamista kahden otaksuman - syntymässä olevan ja hylätyn - välillä.
Suunta on hylätystä otaksumasta kohti syntymässä olevaa.
-
Tämä on viisautta. Mutta on olemassa kuitenkin mahdollisuus, että oma mielipide tai jonkun toisen mielipide on totuus. Eli minä voin olla väärässä tai se toinen. Mutta jos minulla on rakkaus totuuteen, silloin minulla on jo lähtökohtaisesti asenne, että tahdon totuutta olipa se sitten mikä tahansa. Vaikka täysin erilainen kuin olen ajatellut. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, tällainen asenne on perin harvinainen (varsinkin kristikunnassa).
Varmaan onkin mahdollisuus, että jokin esim. teologinen opintulkinta on se totuus nimenomaisessa asiassa, sanotaan vaikka jos pohditaan vanhurskauttamista. Mietin vaan, että mitkä ovat meidän ihmisten kyvyt ja mahdollisuudet tunnistaa se totuus, kun olemme syntiinlankeemuksen takia vaurioituneita ja se vaurioituneisuus vaikuttaa myös järkeen, eikö? Rakkaus totuuteen on kristillinen hyve, mutta entä se totuuden tunnistaminen, kykymme siihen?
Itse koetan olla pienellä paikalla kun puhun esim. uskostani ja uskoni opillisesta sisällöstä ja yritän korostaa (aina sekään ei taida onnistua niin hyvin kuin pitäisi etenkin jos syntyy väittelyä jostain aiheesta), että puhun vain oman ymmärrykseni mukaan, enkä samasta tulkintojani ainoksi oikeaksi absoluuttiseksi totuudeksi. Voin yrittää esittää perusteluja uskontulkinnoilleni ja minun pitäisi myöntää, että toisella tavalla uskovalla voi olla myös perusteluja omalle uskontulkinnalleen. Totuudella ei pitäisi kauheasti alkaa päsmäröimään, kuten joku tuolla taisi huomauttaakin.
-
Mietin vaan, että mitkä ovat meidän ihmisten kyvyt ja mahdollisuudet tunnistaa se totuus, kun olemme syntiinlankeemuksen takia vaurioituneita ja se vaurioituneisuus vaikuttaa myös järkeen, eikö? Rakkaus totuuteen on kristillinen hyve, mutta entä se totuuden tunnistaminen, kykymme siihen?
Järkeilemällä kristinuskon totuudet eivät avaudu, nehän ovat usein "järjen" vastaisia. Kaikilla uudestisyntyneillä on Pyhä Henki, joten Hän johdattaa kaikkeen totuuteen (Joh, 16:13-15). Jokainen, jolla on rakkaus totuuteen, voi tähän luottaa.
-
Järkeilemällä kristinuskon totuudet eivät avaudu, nehän ovat usein "järjen" vastaisia. Kaikilla uudestisyntyneillä on Pyhä Henki, joten Hän johdattaa kaikkeen totuuteen (Joh, 16:13-15). Jokainen, jolla on rakkaus totuuteen, voi tähän luottaa.
Tuossa kohden olisin erittäin varovainen, sillä niin moni kuvittelee, että hänellä on, vaikka ei ole. He jopa kehuvat tällä olemattomalla hengellään.
-
Järkeilemällä kristinuskon totuudet eivät avaudu, nehän ovat usein "järjen" vastaisia. Kaikilla uudestisyntyneillä on Pyhä Henki, joten Hän johdattaa kaikkeen totuuteen (Joh, 16:13-15). Jokainen, jolla on rakkaus totuuteen, voi tähän luottaa.
Mutta entäs tämä asiantila, että meillä on leegio krisittyjä, jotka kaikki vetoavat siihen, että heillä on Pyhä Henki, joka johdattaa heitä totuuteen ja sitten meillä on keskenään ristiriidassa olevia tulkintoja siitä, mikä on kristillinen totuus? Miten yksi ja sama Pyhä Henki voi johdattaa jonkun luterilaiseen, toisen katoliseen, kolmannen helluntailaiseen jne. oppiin? Mistä kristikunnan opillinen hajanaisuus johtuu, vaikka kaikki vetoavat yhden Totuuden Hengen antamaan valoon kristinuskon totuuksien suhteen?
Tiedän, että on ateisteja, jotka vetoavat juuri tähän ja päättelevät tämän tähden, että mitään Pyhää Henkeä ei edes ole, on vain keskenään ristiriitainen, hajanainen kristikunta (ja harvemmin kukaan kristitty pitää itseään harhaoppisena).
-
Järkeilemällä kristinuskon totuudet eivät avaudu, nehän ovat usein "järjen" vastaisia. Kaikilla uudestisyntyneillä on Pyhä Henki, joten Hän johdattaa kaikkeen totuuteen (Joh, 16:13-15). Jokainen, jolla on rakkaus totuuteen, voi tähän luottaa.
Minä uskon, että järkikin voi olla Pyhän Hengen lahja ja hänen ohjauksessaan. 'Järjettömyys' ei ole mikään uskon totuuden tunnusmerkki, vaikka usko 'hullutusta' onkin.
-
Minä uskon, että järkikin voi olla Pyhän Hengen lahja ja hänen ohjauksessaan. 'Järjettömyys' ei ole mikään uskon totuuden tunnusmerkki, vaikka usko 'hullutusta' onkin.
Amen
-
Totuus salatuimpaan saakka. Olkoon vain oma totuuteni. Toisenlainen totuus voi olla toisella tosi.
Paras totuus on olla avoimena Jumalan edessä ja yhteydessä. Jumala meille Totuuden näyttää.
-
Tuossa kohden olisin erittäin varovainen, sillä niin moni kuvittelee, että hänellä on, vaikka ei ole. He jopa kehuvat tällä olemattomalla hengellään.
Eikö Pyhä Henki tulekaan kasteessa? Ymmärsin, että moni täällä kirjoittavista ajattelee, että ihminen uudestisyntyy kasteessa. Ja että ei voi olla uudestisyntynyt ilman Pyhää Henkeä.
-
Totuus salatuimpaan saakka. Olkoon vain oma totuuteni. Toisenlainen totuus voi olla toisella tosi.
Ei kait Jumalalla ole toinen totuus Matille ja toinen Maijalle?
-
Minä uskon, että järkikin voi olla Pyhän Hengen lahja ja hänen ohjauksessaan. 'Järjettömyys' ei ole mikään uskon totuuden tunnusmerkki, vaikka usko 'hullutusta' onkin.
Ajattelen ihan samalla tavalla. Siksi laitoin "järjen" sitaatteihin.
-
Mutta entäs tämä asiantila, että meillä on leegio krisittyjä, jotka kaikki vetoavat siihen, että heillä on Pyhä Henki, joka johdattaa heitä totuuteen ja sitten meillä on keskenään ristiriidassa olevia tulkintoja siitä, mikä on kristillinen totuus? Miten yksi ja sama Pyhä Henki voi johdattaa jonkun luterilaiseen, toisen katoliseen, kolmannen helluntailaiseen jne. oppiin? Mistä kristikunnan opillinen hajanaisuus johtuu, vaikka kaikki vetoavat yhden Totuuden Hengen antamaan valoon kristinuskon totuuksien suhteen?
Erittäin hyvä kysymys.
Arvelen, että mainitsemaasi hajaannukseen on ainakin kaksi syytä:
1. Kaikilla ei ole Pyhää Henkeä
2. Kaikilla ei ole rakkautta totuuteen.
-
Ja kolmas vaihtoehto, erilaisia "kuppikuntia" on ihmisiä ei Jumalaa varten. Meistä jokainen on erilainen ja siksi koemme saman asian eri tavoin. Siksi on hyvä, että jokaiselle haluavalle löytyy kyllä oma paikkansa, jossa on seuraa samanhenkisistä ihmisistä...ei Jumalan vuoksi vaan ihmisten!
Eli entäpäs jos Jumalaa ei niinkään kiinnosta mitä me ajattelemme Hänestä vaan mitä Hän tuntee meitä kohtaan. Eli entäpä jos Jumalalle onkin aivan samantekevää kuka ajattelee opillisista asioista mitäkin, kunhan jokaiselle kirkastuisi se, että Hän antoi ainoan poikansa, koska ilman armoa meistä ei selviydy yksikään.
-
Useimmissa tapauksissa syyt hajoamisiin ovat olleet hyvin epäpyhät eli valta ja sen saaminen.
-
Ja kolmas vaihtoehto, erilaisia "kuppikuntia" on ihmisiä ei Jumalaa varten. Meistä jokainen on erilainen ja siksi koemme saman asian eri tavoin. Siksi on hyvä, että jokaiselle haluavalle löytyy kyllä oma paikkansa, jossa on seuraa samanhenkisistä ihmisistä...ei Jumalan vuoksi vaan ihmisten!
Eli entäpäs jos Jumalaa ei niinkään kiinnosta mitä me ajattelemme Hänestä vaan mitä Hän tuntee meitä kohtaan. Eli entäpä jos Jumalalle onkin aivan samantekevää kuka ajattelee opillisista asioista mitäkin, kunhan jokaiselle kirkastuisi se, että Hän antoi ainoan poikansa, koska ilman armoa meistä ei selviydy yksikään.
Sie lapsein sanoit tään asjan niinku miekii aattelen.
...
Kun kirjoitin mitä kirjoitin, se tuli siitä ajatuksestani että Jumala itse on sanonut hänellä olevan "muitakin laumoja". Kaikki eivät ole kristittyjä, heillä on omat lakinsa, moraalikäsityksensä .
Omatunto on kuitenkin kaikille varustettu, ja sen on Luoja näin laittanut. Totuutta yrittävät kaikki rehelliset ihmiset noudattaa. Omaa totuuttansa.
Siis erilaista totuutta on oletettavasti "mateilla ja maijoilla" eri karsinoissa.
En ole uskonoppinut, en oikeusoppinut enkä viisaustieteilijä. Sydämen ohjauksella sanon sen minkä sanon, en väitelläkseni, enkä ole olevinani oikeassa. Siksi en ryhdy vääntöihin totuuden puolesta.
-
Arvelen, että mainitsemaasi hajaannukseen on ainakin kaksi syytä:
1. Kaikilla ei ole Pyhää Henkeä
2. Kaikilla ei ole rakkautta totuuteen.
Tarkoitat siis että kaikki jotka ovat eri mieltä näistä asioista, ovat
a) vailla Pyhää henkeä
b) eivät rakasta totuutta
Kysyisin että miten tässä sinun omaperäisessä logiikassa todennetaan että kellä on se oikea totuus jota vasten muut ovat vääriä?
Silmistä katsomalla?
-
Mä olen omalta kohdaltani tullut siihen tulokseen, että Jumalan totuus on jotain sellaista, jota ihminen ei voi koskaan ymmärtää. Matikanopettajana löydän tähän vertauskohdan geometriasta: Piirrä paperille kaksi suoraa. Nyt suorat joko leikkaavat toisensa tai ovat yhdensuuntaisia. Totuus on, että muita mahdollisuuksia ei ole. Mutta jos suorat siirretään kolmiulotteiseen koordinaatistoon, nämä kaksi vaihtoehtoa muuttuvat vain pieneksi osaksi kaikista olemassa olevista vaihtoehdoista ja löytyy jopa äärettömän monta muuta vaihtoehtoa. Totuus muuttuukin epätodeksi. Mä ajattelen että ihmisen käsityskyky on Jumalaan verrattuna kuin kaksiulotteinen verrattuna kolmiulotteiseen. Meidän järjellämme, meidän kokemusmaailmassamme jokin asia voi olla tosi tai epätosi, ja Jumalan todellisuudessa onkin aivan toisin.
Mä uskon, kuten Tiitiäinenkin tuolla kirjoitti: Erilaiset kirkot ovat erilaisia ihmisiä varten. Ei rakkaus tunge kaikkia samaan muottiin ja tee yksilöistä liukuhihnatuotteita. Eikö ole Jumalan suurinta armoa se, että Hän suo erilaisille ihmisille erilaisia kirkkoja ja seurakuntia? Ajatella, että Jumala rakastaa meitä niin paljon, että Hän haluaa antaa jokaiselle meistä sitä mikä on meille yksilöinä ja persoonina parasta! (Ja me otamme tuon rakkauden vastaan riitelemällä kuin sisarukset siitä, ketähän isä rakastaa eniten!)
-
Tuossa Sarain tekstissä on kyllä paljon miettimisen aihetta!
edit: luin Sarain tektisn uudestaan ja korjaan vähän: Sarain tekstissä on kyllä erittäin paljon miettimisen aihetta!
-
Komppaan Jampea! Sarai onnistui vääntämään rautalankamallin saman suuntaisista ajatuksista joita käsittääkseni mie ja vara-mummini myös tapailtiin.
-
Useimmissa tapauksissa syyt hajoamisiin ovat olleet hyvin epäpyhät eli valta ja sen saaminen.
Juuri näin. Sama asia voitaneen ilmaista useammalla eri tavalla, esim. siten että syynä on synti.
-
Kysyisin että miten tässä sinun omaperäisessä logiikassa todennetaan että kellä on se oikea totuus jota vasten muut ovat vääriä? Silmistä katsomalla?
Silmistäkin näkee monta asiaa. On kuitenkin yksi, jolla on totuus. Ja joka on totuus. Sekin totuus on löydettävissä, jos on rakkaus totuuteen. Ap. t. 17:11 löytyy ohje siihen, miten totuus on löydettävissä.
Kaikilla ei ole rakkautta totuuteen, eikä kaikilla ole Pyhää Henkeä, ei edes kastetuilla. Tämän toteamiseen ei tarvita teologian tohtorin tietämystä, siihen riittää sisälukutaito.
-
Silmistäkin näkee monta asiaa. On kuitenkin yksi, jolla on totuus. Ja joka on totuus. Sekin totuus on löydettävissä, jos on rakkaus totuuteen. Ap. t. 17:11 löytyy ohje siihen, miten totuus on löydettävissä.
Kaikilla ei ole rakkautta totuuteen, eikä kaikilla ole Pyhää Henkeä, ei edes kastetuilla. Tämän toteamiseen ei tarvita teologian tohtorin tietämystä, siihen riittää sisälukutaito.
Eli siis silmistä katsomalla? (Muuta vastausta itse kysymykseen et antanut)
-
Silmistäkin näkee monta asiaa. On kuitenkin yksi, jolla on totuus. Ja joka on totuus. Sekin totuus on löydettävissä, jos on rakkaus totuuteen. Ap. t. 17:11 löytyy ohje siihen, miten totuus on löydettävissä.
Kaikilla ei ole rakkautta totuuteen, eikä kaikilla ole Pyhää Henkeä, ei edes kastetuilla. Tämän toteamiseen ei tarvita teologian tohtorin tietämystä, siihen riittää sisälukutaito.
Jättäisin tuon silmistä katsomisen silmälääkäreille, jotka näkevät monta tautia silmänpohjista. Ne ovat tietysti totuus, mutta ihmisen rehellisyyttä ei niistä kyllä näe.
-
Eli siis silmistä katsomalla? (Muuta vastausta itse kysymykseen et antanut)
Omaat ilmiömäisen taidon lukea tekstistä sellaista, mitä siinä ei ole. Jos luetun väärinymmärtämisestä (vai sanoisinko vääristämisestä) jaettaisiin mitaleita, olisit todennäköisesti jo kullassa kiinni.
-
Jättäisin tuon silmistä katsomisen silmälääkäreille, jotka näkevät monta tautia silmänpohjista. Ne ovat tietysti totuus, mutta ihmisen rehellisyyttä ei niistä kyllä näe.
Olen edelleen sitä mieltä, että silmistä näkee monta asiaa. Niille, joiden on tätä vaikeaa ymmärtää, sanon ettei silmistä näe kaikkea.
-
Olen edelleen sitä mieltä, että silmistä näkee monta asiaa. Niille, joiden on tätä vaikeaa ymmärtää, sanon ettei silmistä näe kaikkea.
Mutta etkö juuri sinä sanonut aiemmin että silmistä voi nähdä onko ihminen uskovainen? (vai oliko se uudestisyntynyt?)
-
Mutta etkö juuri sinä sanonut aiemmin että silmistä voi nähdä onko ihminen uskovainen? (vai oliko se uudestisyntynyt?)
Muistanet, että lainasin erästä körttipuhujaa, joka oli jo puhuessaan huomannut yleisön joukossa uskovan körtin palavat silmät. Körttiläinenkin voi olla uskovainen ja uudestisyntynyt. Aivan niin kuin helluntailainenkin.
Kiusallista tai ei, joskus tämän voi nähdä silmistä. Älä nyt sitten väitä minun sanoneen, että sen näkee aina.
-
Siis pelastuksen näkee silmistä... huh...
-
Muistanet, että lainasin erästä körttipuhujaa, joka oli jo puhuessaan huomannut yleisön joukossa uskovan körtin palavat silmät. Körttiläinenkin voi olla uskovainen ja uudestisyntynyt. Aivan niin kuin helluntailainenkin.
Kiusallista tai ei, joskus tämän voi nähdä silmistä. Älä nyt sitten väitä minun sanoneen, että sen näkee aina.
Höpsistä.
-
Siis pelastuksen näkee silmistä... huh...
Jaskan seuroos tuijotamma toisiamma silimihi...
Mt
-
...ollaaksemme valmihit tukemahan, jos toinen alakaa horijahtelemahan tahi jos on sellaanen olo, notta ite tartteis tukee.
-
Tiitiäinen, Riitta-mummi ja Sarai osaa :)
Nuin määki sen oon aatellu. Että eri piirit on erilaisia ihmisiä varten, ei niinkään Jumalaa varten.
-
Tiitiäinen, Riitta-mummi ja Sarai osaa :)
Nuin määki sen oon aatellu. Että eri piirit on erilaisia ihmisiä varten, ei niinkään Jumalaa varten.
Ja sielunvihollinen nauraa partaansa, kun evankeliumi joutuu naurunalaiseksi eikä toteudu se, että he yhtä olisivat.
-
Höpsistä.
Mihin se höpsistä oli tarkoitettu? Siitä olen varma, että körttiläinenkin voi olla uskovainen. Ja siitä, että sen voi joskus jopa nähdä silmistä.
-
Ja sielunvihollinen nauraa partaansa, kun evankeliumi joutuu naurunalaiseksi eikä toteudu se, että he yhtä olisivat.
Kristityt saavat nauraa sielunviholliselle päin naamaa, kun se ei näe suurta kokonaiskuvaa: kirjavista kuppikunnista muodostuvaa Kristuksen ruumista.
-
Ehkä siitä ollaan yksimielisiä että pienissä asioissa saa olla kuppikuntia, mutta tärkeissä asioissa -kuten pelastus- pitäisi olla yhteinen linja. Eri asia sitten mitä kukakin pitää tärkeänä. Ja silloin pirstaloidutaan.
-
Kristityt saavat nauraa sielunviholliselle päin naamaa, kun se ei näe suurta kokonaiskuvaa: kirjavista kuppikunnista muodostuvaa Kristuksen ruumista.
Kuppikunnat ovat vain rakennustelineitä, ja kilpailua käydään siitä, kenellä on hienommat telineet. Sardeen seurakunnalla oli vain elävän nimi, mutta se oli kuollut. Mutta sielläkin oli muutamia harvoja, jotka eivät olleet tahranneet vaatteitaan. Laodikealla lienee ollut parhaat telineet… Kristuksen ruumiin muodostavat vain elävät jäsenet, eivät organisaatiot.
-
Kuppikunnat ovat vain rakennustelineitä, ja kilpailua käydään siitä, kenellä on hienommat telineet. Sardeen seurakunnalla oli vain elävän nimi, mutta se oli kuollut. Mutta sielläkin oli muutamia harvoja, jotka eivät olleet tahranneet vaatteitaan. Laodikealla lienee ollut parhaat telineet… Kristuksen ruumiin muodostavat vain elävät jäsenet, eivät organisaatiot.
Näinhän minä sanoin, vaikka toisilla sanoilla.
-
Mihin se höpsistä oli tarkoitettu? Siitä olen varma, että körttiläinenkin voi olla uskovainen. Ja siitä, että sen voi joskus jopa nähdä silmistä.
Siihen höpsistä, että semmoista tietoa kenellekään olisi annettu, että hän toisen katseesta näkisi asianomaisen jumalasuhteesta yhtikä mitään. Sen sijaan, jos joku mies nyt osuisi minua katsomaan palavasti, niin saattaisipa sitä´tuumiskella jotakin meidänvälistä. Ja kun siinäkin useasti erehtyy, niin parasta on kokonaan jättää toisten arviointi ja puntarointi, ja peräti ihmissuhteissakin odottaa että se palavakatseinen kosii. Tai ainakin jotain sinnepäin.
-
Kumpi aiheuttaa enemmän hajaannusta: se, että hyväksymme sen että Kristuksen ruumiissa on erilaisia jäseniä ja Kristuksella on erilaisia seurakuntia, vai se että yritämme väittää vain omaa näkemystämme oikeaksi?
-
Siihen höpsistä, että semmoista tietoa kenellekään olisi annettu, että hän toisen katseesta näkisi asianomaisen jumalasuhteesta yhtikä mitään.
No, tästä voidaan olla perustellusti toista mieltä. Minulla oli kaksi tätiä, jotka olivat tulleet nuorina tyttöinä uskoon ja elivät sinkkuina koko pitkän elämänsä toisia palvellen. Eivät juurikaan puhuneet uskostaan, joka heillä oli, mutta jo heidän silmistään näki, että heillä oli jotain sellaista, mistä monet ovat jääneet paitsi.
Jos ihmisen katseesta, silmistä, ei voisi nähdä yhtikäs mittään, niin esim. laulu "Silmäisi eteen, Jeesus…" pitäisi poistaa laulukirjoista, sillä siinähän puhutaan juuri tästä asiasta.
-
Kumpi aiheuttaa enemmän hajaannusta: se, että hyväksymme sen että Kristuksen ruumiissa on erilaisia jäseniä ja Kristuksella on erilaisia seurakuntia, vai se että yritämme väittää vain omaa näkemystämme oikeaksi?
Kristuksen ruumiissa on tietysti erilaisia jäseniä. Erik Ewalds on sanonut, että "mitä enemmän meistä tulee Kristuksen kaltaisia, sitä enemmän meistä tulee keskenämme erilaisia." Ilmestyskirjan seitsemän seurakuntaakin olivat erilaisia. Erilaisuus sinänsä ei ole paha asia. Ongelma tulee juuri siitä, että jo(i)llakin on omasta mielestään koko totuus ja siksi halveksivat toisia.
Kun nyt keskustellaan aiheesta "Rakkaus totuuteen", niin pitää vielä sanoa, että jos meillä on tämä rakkaus, niin tulemme aika hyvin keskenämme toimeen.
-
Jos ihmisen katseesta, silmistä, ei voisi nähdä yhtikäs mittään, niin esim. laulu "Silmäisi eteen, Jeesus…" pitäisi poistaa laulukirjoista, sillä siinähän puhutaan juuri tästä asiasta.
Silmäisi eteen, Jeesus
tuon sydämeni syyllisen
ja paljastan sen kurjuuden,
silmäisi eteen, Jeesus.
Silmäisi eteen, Jeesus
Synteini taskaan taakan tuon
ja ikävöivän katseen luon
silmiisi helliin, Jeesus.
Silmäisi nähden, Jeesus
tein syntiä, ja rikoin lain
Nyt tuomariini katson vain
Silmiisi helliin, Jeesus.
Silmiisi katson, Jeesus,
jos tuomionkin kuulisin
katsoisin hyljättynäkin
silmiisi helliin, Jeesus.
Tässä sanat. Siinä puhutaan todella silmistä, mutta yhdessäkään säkeistössä ei sanota, että ihminen näkisi toisen ihmisen silmistä sen onko tämä "uudestisyntynyt", tai hänen uskonsa määrän. Tottakai sinä näet, katsotaanko sinua suuttuneesti vai ystävällisesti. Ilmeen muodostavat kuitenkin kymmenet ns miimiset eli kasvolihakset. Jeesus katsoo ihmistä hellästi, ja ihminen kaipaavasti.
Tämä alkaa mennä jankuttamiseksi, eli minä en enää jatka. Kohta intetään jo siitä onko ihmisellä silmät ylipäätään.
Koko lähtökohtakin on outo. Enhän minä suinkaan kykene toisen silmistä näkemään, mitä hän kristinuskosta ajattelee ylipäänsä. Paras psykiatrikaverini ennätti olla paras kaverini niin että luulin häntä ateistiksi 20 vuotta, sitten puhe valahti uskonasioihin ja sanoin kiireesti että anteeksi, ei ole tarkoitus tyrkyttää... johon tämä vähän pahastuneena, että miten niin. Hän uskoo Jumalaan, rukoilee joka päivä... nyt kun sai minut hoitamaan pois heidän rästissä viruvat kymmenet lopparinsa, sanoi rukoilleensa... hyvät suhteet yläkertaan, totesi, olen rukousvastaus.
Se siitä silmiin katsomisesta ja silmistä lukemisesta. Paras jättää koko mittailu Jumalalle, lopullisesti ja kertakaikkiaan. Mitä se minulle kuuluu, toisen ihmisen arviointi? Jaan kyllä sen, että vuosikymmeniä Herransa kanssa seurustelleen ilme saattaa olla seesteinen --- mutta yhtä hyvin se saattaa olla sitä olematta. Enkä voi poissulkea siutä, että hän olisi saavuttanut mielenrauhansa muuten.
-
Herran siunauksessa puhutaan Jumalan kasvojen kirkastamisesta ja kääntämisestä puoleemme. Olen liittänyt tämän pienten lasten tapaan tarkkailla vanhempiensa kasvoja turvaa ja hyväksyntää hakien. Sama sävy on tuossa Silmäisi eteen -virressä. Tällainen silmiin katsominen on tärkeää. Sen sijaan silmien tarkkailu, jotta näkisi 'totuuden' lähimmäisensä sielun tilasta on mielestäni toisaalta tungettelevaa ja toisaalta turhaa. Kaikenlaisia kovanaamoja ja teeskentelijöitä on liikkeellä.