Ihmisyhteiskunnissa on pohjimmiltaan kysymys rajallisten, vaikeasti hankittavien resurssien hankkimisesta ja niiden oikeudenmukaisesta jakamisesta yhteiskunnan jäsenten kesken sekä yhteiskunnan käyttöön, uusiutumiseen ja turvallisuuteen. Yksinkertaisin yhteiskunnan muoto on ollut muutaman kymmenen tai sadan jäsenen heimoyhteisö, jonka jäsenyys on perustunut sukulaisuuteen, viestintä on ollut suoraa eikä resurssien hankinta ole perustunut työnjakoon vaan kaikkien kynnelle kykenevien osallistumiseen ravinnon ja tarvekalujen hankintaan.
Metsästys- ja keräilykulttuuria harjoittavasta elämäntavasta alettiin siirtyä maanviljelystä ja karjanhoitoa harjoittavaan kulttuuriin Lähi-idässä, Niilin laaksossa ja Aasian suurten jokien laaksoissa jo 10000 vuotta sitten. Pieniä jäänteitä metsästäjä-keräilijä heimoista on maapallon syrjäisimmillä seuduilla vieläkin. Maanviljelys mahdollisti paikoilleen asettumisen, väestönkasvun ja kehittyvän työnjaon. Varjopuolina olivat omaisuuden keskittyminen, orjuus ja sotalaitoksen synty.
Kehitys orja-, feodaali- ja sääty-yhteiskunnista nykyajan demokraattisesti hallittuun hyvinvointiyhteiskuntaan on ollut pitkä. Maailmassa on tänäänkin verraten vähän valtioita, joissa yhteiskunnallinen kehitys on saavuttanut meille tutun ja itsestään selvänä pidetyn liberaalisen demokratian. Suurin osa maapallon asukkaista elää edelleen alistettuina ja riistettyinä köyhyydessä.
Miksi yhteisön jäsenten keskinäisten asioiden järjestäminen oikeudenmukaisesti on niin tolkuttoman vaikeaa? Se toki liittyy yhteiskunnan kompleksisuuden asteeseen, mikä lisääntyy eksponentiaalisesti väkiluvun kasvaessa.
Resurssien epätasainen jakautuminen on ollut ja on edelleen suuri ongelma. On ihmisiä, yhteiskuntaluokkia, jopa kansakuntia, jotka katsovat suurimman osan kaikesta hyvästä kuuluvan heille heidän jalon syntyperänsä, oikean ideologian kannattamisensa tai muun ylivertaisuutensa tähden, tai he yksinkertaisesti rosvoavat osansa raa’an voiman tai petoksen avulla. Ongelmana on ihmisen ahneus, kohtuuden käsitteen tuntemattomuus. Sosialismikaan ei kyennyt poistamaan yhteiskunnasta etuoikeutettujen luokkaa. Sosialistinen yhteiskunta perustui petokseen. Sosialistisen utopian mahdottomuus on toteen näytetty.
On toinenkin ongelma, joka osaltaan tuhosi Sosialististen Neuvostotasavaltojen liiton ja vaarantaa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan jatkuvuuden. Kansalaisten haluttomuus osallistua yhteiskunnan rakentamiseen ja ylläpitoon, destruktiivinen elämäntapa ja asenne, joka riittävän laajaksi levinneenä rapauttaa yhteiskunnan kestokyvyn.
Kansalaisten haluttomuus yhteiskunnan rakentamiseen ja ylläpitoon on suorassa suhteessa sekä yhteiskunnan tarjoamaan vastikkeettomaan toimeentulon ja hyvinvointipalvelujen tarjontaan että oman työpanoksen riittämättömään palkitsemiseen. Miksi ahkeroida, jos ei siitä itse hyödy.
Rikollisuus rasittaa kaikkia yhteiskuntia. Lienee jonkinasteista korrelaatiota yhteiskunnan turvarakenteiden puuttumisen ja rikollisuuden välillä.
Kestävillä yhteiskunnilla on oltava edullinen elatussuhde. Elatussuhde kuvaa työelämän ulkopuolella olevien määrää suhteessa työllisiin. Se kuvaa sitä, montako henkeä itsensä lisäksi työtätekevä joutuu tuloillaan elättämään kansantaloudessa.
Valtiovaltamme ei toki ole toimeton. Pelkäänpä vain, etteivät sen tarjoamat keinot ole alkuunkaan riittäviä kansakuntamme tulevaisuuden edellytysten turvaamiseksi. Pääministeriämme myöten ollaan oltu huolissaan työtätekevän kansanosan liian varhaisesta luovuttamisesta, kansakunnan kattoa kannattavien käsiparien poistumisesta katon päällä seisovaksi taakaksi. On selvää, että jokainen vuosi lisää työelämää siirtää elätettävien ja elättäjien suhdetta otollisemmaksi kansakunnan selviytymistä ajatellen.
Oleellisin kysymys on, miten resursseja tuottavaa toimintaa saadaan edistettyä ja kuluttavaa toimintaa rajoitettua.
Sosialistiset yhteiskuntakokeilut yrittivät ratkaista kysymyksen omalla tavallaan. Entisessä Neuvostoliitossa terveydenhuolto oli tarkoitettu ainoastaan työtätekevälle, tuottavalle kansalle, ei narkomaaneille, leirivangeille, eläkeläisille eikä poliittisesti epäluotettaville. Sosialismin ongelma oli siinä, ettei se onnistunut kannustamaan ihmisiä tuotannolliseen toimintaan. Kärjistetysti sanottiin neuvostotaloudessa 1 ruplan tuotannon vaatineen 5 ruplan panostuksen. Neuvostososialismi itse asiassa tuhosi parin kolmen sukupolven työmoraalin jokseenkin totaalisesti.
Yhdysvallat on onnistunut siirtolaisten kotouttamisessa Länsi-Eurooppaa paremmin. Siellä lähdetään siitä, että jokaisen tulijan on työllään elätettävä itsensä. Yhdysvaltojen sosiaalipolitiikan puutteet heijastuvat maan korkeaan rikollisuusasteeseen ja vankiloiden täyttymiseen.
Suomalaisen yhteiskunnan tämän hetken kohtalonkysymys on, miten lisätä tuottavuutta ja pienentää kuluja, miten saada elatussuhde siedettäväksi. Jos siinä ei onnistuta, on vaarana yritteliäimmän ja kyvykkäimmän nuorison laajamittainen maastamuutto sinne, missä heidän työtään ja osaamistaan arvostetaan.
Näillä pohdinnoilla ei ole mitään tekemistä jokaiselle kuuluvan luovuttamattoman ihmisarvon kanssa. Elinvoimainen talous on kuitenkin ehdoton edellytys hyvälle yhteiskunnalliselle elämälle..
Tuottavuuden parantaminen on siis kaiken perusta. Siihen päästäksemme on yritystoiminnan edellytyksiä kaikin tavoin parannettava. On purettava yritysten perustamista ja toimintaa haittaavaa byrokratia. Ihmisten palkkaaminen kaikenlaisin töihin pitäisi tehdä helpoksi ja yksinkertaiseksi. Työn verotusta on ehdottomasti kevennettävä. Työn teettämisen sivukulut tulisi minimoida. Meillä ei ole enää varaa tehdä typeryyksiä aikansa eläneen, omana aikanaan tosin jotain hyvääkin aikaansaaneen sosialistisen ideologian nimissä.
Kansalaisten toimeentulon tulisi ehdottomasti perustua työn tekemiselle tai yrittämiselle. Yhteiskuntamoraalia rappeuttava etuisuusbyrokratia on saatava purettua. Tutkittakoon vakavasti niukan perustoimeentulon takaavan kansalaispalkan mahdollisuus. Osa sen rahoituksesta saataisiin aivan varmasti etuisuusbyrokratian purkamisesta. Terveydenhuollon saatavuuden ongelmat helpottuisivat, jos sitä nykyään raskaasti rasittavaa etuisuusbyrokratiaa saataisiin vähennettyä. Näin vapautuisi valtavasti resursseja terveydenhuollon ydintoimintoihin, sairauksien diagnostiikkaan ja hoitoon.
Toisaalta tarvitaan toimia, joilla estetään pääomien rajoittamaton keskittyminen ja maastapako. Pääomien tulisi jakautua ihmisiä parhaiten työllistävään pieneen ja keskisuureen yritystoimintaan. Työstä kuuluu kaikissa tapauksessa maksaa kohtuullinen hinta. Jokaisen pitäisi saada riittävä toimeentulo nelikymmentuntisilla työviikoilla. Yhdysvaltojen mallia, jossa matalapalkka-aloilla joudutaan tekemään kahta tai kolmeakin työtä pelkästään toimeentulon tähden, ei voida pitää hyvänä ja ihmisarvon mukaisena. Kohtuullinen kansalaispalkka voisi olla minimitoimeentulon takaaja. Minkäänlaisia kannustinloukkuja ei tulisi sallia. Työn tekemisen tulisi aina ja kaikissa oloissa parantaa lineaarisesti toimeentulon edellytyksiä.
Lainsäädäntötoimen ei saisi enää ideologisista syistä pyrkiä laillisen yhteiskuntarakenteen horjuttamiseen, mihin se 1960 ja 1970 luvuilla ajautui yhteiskunnallisesti edistyksellisten lainsäätäjien toimesta. Rikoksesta on rangaistava ja rikoksen uhrien oikeusturvaa parannettava.
Eduskunnallamme on ikävä tapa ratkaista ongelmia säätämällä uusia lakeja ja asetuksia ikään kuin asiat sillä tavoin tulisivat korjatuksi, kun todellinen ongelma on resurssien puute. Tällainen menettely on hätäistä ja asiantuntemuksen puutetta osoittavaa. Oleellista nykyajan lainsäädännölle on se, ettei se pyri ensisijaisesti vaikuttamaan oikeaan rikollisuuteen vaan se rasittaa eniten parhainta ja kuuliaisinta, yhteiskuntaa ylläpitävää kansanosaa.
Yksinkertaisesti sanottuna yhteiskunnan on selviytyäkseen tuotettava enemmän kuin kulutettava. Muuten pää jää vetävän käteen.