Minä käyn töissä ja saan palkkaa. En kuitenkaan ajattele "ansaitsevani" palkkaani. Se raha, joka minulla on käytössäni, ei ole oikeastaan minun. Oikeus toimeentuloon, ruokaan ja turvallisuuteen, tavallisen hyvään peruselämään, on minusta ihmisoikeus, joka ei ole sidottu työpaikkaan. Työstä saa korvauksen, joka on rahaa - raha on symboli, jota siirrellään ihmiseltä toiselle tämän hyvän peruselämän tiimoilta. Se ei jakaudu tasan.
Kollegani seurakunnan nuorisotyössä saavat vähemmän rahaa kuin minä. En ymmärrä, miksi. Siksikö, kun opiskelin kauemmin ja sain akateemisen loppututkinnon? En koe sen takia ansainneeni suurempaa palkkaa. Teemme paljon samanlaisia töitä. Tai laajasti ajatellen samaa jumalanvaltakunnan työtä.
Opiskeluaikana olin toisten rahallisen avun varassa, koska opintotuki oli niin niukka. Nyt, kun minulla on "omaa rahaa", olen huojentunut, koska raha ei tule väliin ihmissuhteissa. Mutta tämä hetki on lahjaa; se, että olen terve ja voin käydä töissä, on lahjaa. Se voidaan ottaa pois, ja sitten tarvitsen taas toisten apua. Rahallista apua. Se on vain yksi tarvitsemisen muoto. Tarvitsen toisia joka tapauksessa, aina, en tahdo enkä jaksa elää yksin, riippumattomana.
Se peli, jossa rahalla on itseisarvo ja ihmiset sen tuottamisen välineitä, on ihmisyydestä vieraantunutta, elämästä ja yhteiskunnasta vieraantunutta. Emme me mitään omista, oikeasti. Kaikki on lainassa, kaikki on lahjaa. Mitään ei saa täältä mukaan. Jos tämän tajuaisimme, alkaisimme ehkä keskittyä etsimään elämän sisältöä muusta kuin omistamisesta. Voisimme yrittää rakentaa turvallisuudentunteemme jonkin muun kuin esineiden, pankkitilin saldon ja sosiaalisen statuksen varaan. Ehkä silloin aukeaisi helpommin se nyrkki, joka tiukasti pusertuu rahan ympärille: "Tämä on minun, minun, minun".
Satmanille sosialismista - kyllä meitä sosialisteja on työssäkäyvienkin joukossa. Myös ihminen, joka itse saa palkkaa, voi nähdä rahan suhteellisuuden, pienuuden, toisarvoisuuden ihmisarvon rinnalla. Kaikki me elämme toistemme avun varassa, olemmehan ihmisiä. Pienenä lapsena, sairaana, vanhana emme ole tuotteliaita, muttemme silti siivelläeläjiäkään. Ihmisyyttä, olemassaolon oikeutta, ei voi mitata sillä, kuinka rahallisesti tuottelias ihminen on. Minun sosialistisen vakaumukseni juuret ovat paitsi Jeesuksen opetuksissa, myös Vanhassa Testamentissa:
--- Paastopäivänäkin te ajatte omia etujanne,
te ahdistatte niitä, jotka raatavat puolestanne.
Riitaa ja katkeruutta teidän paastonne tuottaa,
raakoja nyrkiniskuja.
Te ette enää pidä sellaista paastoa,
joka kantaa rukoukset taivaisiin.
Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan,
tuollaista itsenne kurittamisen päivää?
Sitäkö, että te riiputatte päätänne kuin rannan ruoko,
pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa,
sitäkö te kutsutte paastoksi, Herran mielen mukaiseksi päiväksi?
Toisenlaista paastoa minä odotan:
että vapautat syyttömät kahleista,
irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut,
että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle,
avaat kotisi kodittomalle,
vaatetat alastoman, kun hänet näet,
etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.
Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi
ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen.
Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi
ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi.
Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä,
kun huudat apua, hän sanoo: "Tässä minä olen."
- Jes. 58 -
Profeetta on oivaltanut, että sekin, jolla on liikaa, sekin jonka nyrkki on tiukassa, kaipaa Jumalaa ja kärsii yhteyden puuttumisesta, huutaa apua. Minusta se on tärkeä oivallus elämän kannalta.
Valoisaa paastonaikaa ja äänestysintoa!
