Mietin tuota otsikkoa. Jospa se olisikin toisin päin: Heränneet eivät vastaa maailman syleilyihin. Eikö asiat olisi silloin juuri niinkuin niiden pitäisikin olla?
Maailman sylissähän tässä joudutaan olemaan, kuka enemmän tai vähemmän kiusallista muukalaisuutta tuntien. Ainakin joskus.
Niinpä. Kirkkojakuponki kyllä yritti vimmatusti Simolan päätoimittajakaudella vakuuttaa kirkon hamuavan maailmaa oikein kaksin käsin, ja siitä minun tuli huono olo. Kenties aiheetta ja noin, eli koko liturgia tähän tietystiu. Mutta tuli. Ne aloitteet, ne olivat niin outoja täkyjä. Saahan sitä kirkon täyteen kansaa jo järjestämällä sinne kaikki konfirmaatiomessut. Joku hyvä artisti, niin kyllä tulee nuoria. Sitä vain jäin kiukuttelemaan, että tietty niitä tuloja tarvitaan, muttei väki näillä tempuilla mihinkään mene.
Se meni niinpäin.
Ehkä tuo yritys syleillä maailmaa olisi jotain jota kai nimitettäisiin herätyksen tilaksi, ja ääntä pitämättä semmoisella on taipumus tarttua. Levitä tai jotain. Jos Kalistaja kaipaa semmoista, no, sitten, ehkä. voisi ihan oikeasti todeta että olen toisinaan kysynyt itseltäni, tähänkö me jäimme. Mennyttä muistelemaan.
Samoin kuin piirtelin mielessäni karttaa herätysliikkeitten levinneisyydestä --- ja olisin voinut sävyisästi vastata Riitta-mummille, etten ihan ajatellut häntä, isäni siitä juuri puhelimessa tahtoi jutella, jäi siksi mielen päälle ja tämä on totta, yhtä totta on toisinaan mietteeni juhlapuheistakin. Kokjemus pienen aran piiskaa pelkäävän tyttösen ja Aku Rädyn kohtaamisesta oli ehkä antoisin kertojalle.
Totta on, ettei herännäisyyttä kuulemma kutsuttaisi oikein herätysliikkeeksi. Tämän kuulin seurapuheessa muuan hy n vastuuhenkilöltä Paavalin kirkolla n vuonna 2010. En kiistä perinneliikkeen arvoa, se on lopulta erittäin antoisa niille joita historia kiinnostaa. En tiennyt eikä isä, joka sentään opetti hissaa, mistä "muilutus"-termi on lähtöisin. Kiitos kertojalle! Taisi olla Seppos, jolle nämä ovat tutut kuin taskunsa pohjat. Se on tosi kiinnostavaa.
Silti mietin ja kyselen herätyksen mahdollisuutta. Joskus. Ei se minulle merkitse 'kadulla riehuvia traktaattien tuputtajia, makeisilla tilaisuuksiin houkuttelevia -- siis tämmöistä yrittivät pirteät hellaritytöt Kouvolassa, ja väsyneenä matkasta kysyin tietty, mistä asti Jeesus on luvannut karkkia seuraajilleen, siis, no. OIlin huonossa kunnossa ja ärtyisä. Ei edes körttipastilleilla, ei. Jumala sen antaa kuten antoi kerran Paavo Ruotsalaiselle, joka --- mitä sitten, kun hän kuuli nuo sanat, yksi sinulta puuttuu...
……………..
Mietin sitäkin, ja juttelin isän kanssa, saattaisiko ihminen nyt, kun maailma on kutistunut, nuorena tuntea vetoa johonkin viidesläisen tyyliseen menoon, mutta jos ja kun se ei kannattele, kulkevan etsijänä, tai ainakin minun täytyi. Aina jotain hyvää sain, vaan en pohjaa jalkojeni alle. Tuli moni asia tutuksi myös etsimättäni. Kun vuotta Riitta-mummin jälkeen hamnauduin tai livahdin tai jotain sinne Espoon juhlille paloin vesikelloille, mutta se ei niin haitannut. Täällä olisi rauhan satama, millainen, sen sitten saisin nähdä. Foorumi mainittiin, ja tänne oli helppo löytää. Tarvitaanko toisinaan hieman ikää ja ikävöintiä, ennen kuin tämän tunnistaa, sitä en tiedä.
Virret osasin. Niitä äitini oli laulanut. Ei hän tehnyt eroa laulun ja veisuunkaan välille. Sanat hänelle merkitsivät, ja minulle sitä kautta. Siinä määrin niitä, että koko juttu evankelisuudesta alkoi kummastuttaa millään tapaa näitä arvottamatta. Kai se totta on, Siionin Kannel vaan on kokonaan outo.
