Tunnen täällä aika hyvin keskussairaalan lääkäritilannetta. Omat havaintoni ja hoitajien kertomukset paljastaa, että poliklinikoilla ja osastoilla on huutava pula lääkäreistä. Esim. reumalle ei saa kolmatta vakituista; tällä hetkellä toinen päivystää polilla ja toinen osastolla. Yleensä on ollut erikoistuva kolmantena, mutta nyt kesällä ei ole sitäkään. Sama tilanne on sisätaudeissa ja maanantaina hoitaja sanoi, että se on koko sairaalassa.
Lähteekö lääkärit yksityisille vai kokonaan täältä pois? Samat tyypithän ne näyttää pyörivän sekä yksityisillä lääkäriasemilla että sairaalassa. En tiedä muuta kuin erikoissairaanhoidon tilanteen, koska olen lähes 100%:sti sen potilaita.
Ei vaan kokonaan toisiin ammatteihin.
Yksityisellä ainut etu on saada itse hoitaa potilaansa milloin minkäkin talousmiehen änkeämättä väliin mutta sillä ei ansaitse, tai se käy kukkarolle. Useimmat pitävät privaattia vain saadakseen pitää potilaskontaktinsa, sillä niistä tulee vuosien varrella merkityksellisiä ja arvokkaita, saada nähdä kuinka se henkilö toipuu tai saa rauhassa miettiä vaikka yhden illan sitä yhtä ihmistä ja penkoa läjäpäin matskua jotta käsittäisi mikä menee vinoon, onko jotakin huomaaamatta tai jotakin uutta löydetty. Samoin omista potilaista tulee juuri se voimanlähde jonka avulla jaksaa, ja jonka tähden ammattiin kaiketi lähdettiin. Itsehän aloin opiskella juuri niitä aineita mutta myöhemmin, klinikkavaiheessa, halusin lääkäriksi saadakseni hoitaa potilaita.
Valmistuin siihen kai ikävimpään kahakkaan jolloin lääkärin ja potilaan välillä oli murtamaton muuri väkeä selittämässä että lääkäri on potilaalle vain vakava haittatekijä. Sitä sai todella tapella selittäessään että se ihminen on tavattava, okeioikei minä käytin sen kanssa pitkän ajan, okeioikei se ei ole oikein hoitajien ponnistuksia kohtaan mutta potilas halusi kysyä monia asioita ja minä samaten. Amen.
Se, että ammattikuntaan ei oltu koskaan tyytyväisiä johti etenkin ----- seudulla siihen että lääkäreitä lennätettiin tiimistä toiseen "kun hoitajat tykkää" mutta sitten ne hoitajat rupesi soittelemasn kotiin että etkö sinä oikeesti enää tulekaan ja.... Siis hyvä tavaton. Vastuu kyllä oli siinä vaiheessa lääkärin kun huippuhoitaja sattuikin sohaisemaan suoleen kauterisaattorilla tai potilas teki itsemurhan, mikä minulle oli ehdottomasti aina raskain kokemus. Niistä selvisi sillä siihen aikaan meitä oli koulutussairaalassa hyvä ja opinhaluinen ja innostunut erikoistuvien porukka, se tosin sitoikin ja sai ajattelemaan että kyllä nämä alkukankeudet menevät ohi.
Lisäksi sairaalan uusi johtaja hajotti osastotiimin aina kun joku vuosi että siellä käytetään aika muuhun kuin työtehtäviin, siis riitelyyn. Se oli hiljentävä hetki. Pahimmat pukarit ohjasi ylihoitaja " paremmin soveltuviin tehtäviin" . Mutta niin ei ollut muualla. Ihminen käyttää aikansa mieluummin muuhun kuin työtehtävien hoitamiseen, ja siten syntyvät nämä kiihkeät taistot joihin joutui aina, tietysti, yksin monia vastaan.
Tästä syystä moni teki lopulta itsemurhan. Minä en viitsi, elämässä on minulle arvoja eikä lääkäriys mitään välttämätöntä vaikka joitakin potilaita jäi kovasti ikävä, mutta menin ja sanoin etteihän tästä tule mitään. Tein kuitenkin työtä kunnes viime syksynä pitkään harkittuani päätin lopettaa kokonaan. Se ei enää liity Tehyn Sein Kampfiin. Aloin vain olla jo aika iäkäs ja liian vanha kuuntelemaan itseäni nuoremmilta esitelmiä siitä miten minun pitäisi sitä ja ei pitäisi tätä ja no niin. Jos niissä ehdotuksissa olisi ollut jotakin jota en olisi tiennyt se olisi oitis pantu toimeen.
Ajattelin 90-luvun alkuvuodet vain sitä, millainen minusta täällä tulee! Minun täytyy kehittää sitä taipumusta jolla nautitaan ja otetaan kaikki irti toisille nälvimisstä, ja joka meissä jokaisessa asuu. Vain niin pärjään. Eli minua täytyy pelätä, mieluisaa työtoveria minusta ei tule koska sellaista ei tänne edes toivota.
Olen paljon, hyvin paljon miettinyt tätä. Uskon jokaisen uuden sukupolven tahtovan sotaa. Hoiturit saivat sotansa, sillä oli hinta kuten jokaisella sodalla on. Vähitellen korjataan jäljet, jos ensin osataan solmia rauha.
Mielstäni oli vahinko että pitkät otti tunnollisin ja kiinnostunein väki. Minulla oli muuta tekemistä.