Kerroit, että sinulle joku saarnaaja onnistui näyttämään suuren syntityytesi.
Auri varmaan ahdistuisi, jos tietäisi, että joku pitää häntä saarnaajana.
Arveletko, että sellaisesta lampusta olisi näillekin "suurille syntisille" apua? Tulisiko heistä sellaisen avulla niitä "aivan itse oikeasti syntisiä", joista olet kiinnostunut?
Minulle ainakin Auri avasi silmiä.
Olinhan siihen mennessä rukoillut lukemattomia kertoja rukousta "Herra Jeesus Kristus armahda minua", tai jotain kyseisen rukouksen muunnelmaa, koska tuonpuoleinen pelotti, mutta sen rukouksen viimeistä sanaa "syntistä" en oikein hyvällä omalla tunnolla pystynyt sanomaan. Vaikka omnatunto oli likainen ja se juuri ahdisti, en mielestäni kovin suuria syntejä itsessäni osannut nimetä.
Vai sellaisia, jotka osaavat uskottavasti eritellä, millaisiin synteihin syyllistyvät, sen sijaan että yleisesti vain huokailisivat kuinka suuria syntisiä ovatkaan.
Jotain tällaista. Kuinkas sitä muuten oikeasti voisi olla syntinen, jos ei yhtään itsessään olevaa syntiä pysty löytämään.
Teorian tasolla toki voi olla syntinen, vaikka ei osaakaan yhtään Raamatun synniksi luokittelemaa asiaa itsessään havaita.
Olen vasta tuon syntisyyden itseni havaitsemisen ja käsittelemisen alkutaipaleella, mutta tarkoitus on panostaa asian opiskeluun.
Roomalaiskirjettä olen jonkin aikaa yrittänyt opiskella ja yritän tällä hetkellä siitä löytää itselleni lisää tietoa asiasta.
Mielenkiintoista Roomaliskirjeessä on se, että Paavali kertoo, että hänen jäsenensä on myyty synnin alaisuuteen ja että hän tekee sitä, mitä ei tahdo. Ja tuo asia raastoi Paavalin mieltä.
Ne, jotka taasen eivät olleet Kristuksen omia, tekivät Paavalin mukaan syntiä siksi, koska he pitivät siitä ja se ei ollut heille ongelma, vaan kehoittivat kuitakin samanmoiseen.
Minulla "synnin vihaaminen" on vielä ennemminkin oman edun johdosta olevaa, eli ei halua itselleen tai läheisilleen pahaa ja varsinkaan ei halua tuonpuoleisessa kohdata vihaista Jumalaa.
Paavalilla taasen ei ollut tuota vihaisen Jumalan ongelmaa.
Itseasiassa tuohon vihaisen Jumalan ongelmaankin suurelta osin yllättäen löytyi ratkaisu erään lukemani kirjan johdosta, jonka pari vuotta sitten luin. Hauska juttu, että yksi kirja ratkaisi suurelta osin tuon vuosikymmeniä voimakkaana olleen ongelman. Rippeet tuosta ongelmasta ovat vielä jäljellä, mutta todellakin vain rippeet, joista tietysti mielelläni niistäkin luopuisin. Eli nykyään en enää miellä niin, että Jumalan perusolemus lapsiansa kohtaan on vihaisuus, kuten aikaisemmin asian mielsin.