Kyl monesti olen miettiny omaa polkua tänne, ja miten minulle on ollu suunnattomaksi avuksi oma avuttomuuteni...
sanokaa jos erehyn, mutta oikeastaan siitä saakka kun aloin pähkäillä että Jumalanhan täytyy pelastaa minut omalta itteltäni, muuten en voi ikinä ainakaan iankaikkista elämää periä, olen toivonu että olisipa näin... olisipa tämä oikein ymmärretty, sillä tästä minä olen niin onnellinen, tässä minulla on yhtä aikaa ilo ja lepo.
Minä olen kuin synkkä, pelottava kuilu johonkin pahuuden pohjattomuuteen, mutta onnekseni paljon Jumalaa heikompi ja Hän tuntee minut... menee ehkä vähän eksistentiaaliseksi jaaritukseksi, mutta kun niin nyt on. "Minä tiedän, ettei minusta, se on, minun lihastani, lähde mitään hyvää... kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista" (Joku Paavalin kirje Raamattu vanha käännös) Kiitos olkoon! Jeesus Kristus on sitten se valoisa äärettömyys joka luopui kaikesta... on toinenkin Minä Olen...
En varmaan ikinä ihan täysin tule ymmärtämään armoa - se on niitä Jumalan asioita... Ei tarvi ollakaan niin viisas