Aina väliin kuuluu sieltä sun täältä, että "olisi hyvä antaa enemmän aikaa perheelle, vaimolle, lapselle yms."
Joku taasen kertoo, että "pyrin antamaan aikaani perheelleni vähintään kerran/kahdesti viikossa menemällä heidän kanssaan jonnekin".
Hienoja ajatuksia, arvostan niitä, toivon, että mahdollisimman moni näin ajattelisi, vaan silti ne särähtävät korviini vähän negatiivisvoittoisesti.
Olenko minä se antava osapuoli, jonkinlainen hyvis?
Se toinen on ottava?
Miksei voisi yrittää asennoitua asiaan niin, että minä saan viettää aikaani sen ja sen henkilön/henkilöryhmän kanssa?
Ehkä voisi olla hyvä yrittää ainakin mieltää asia niin, että minä - siis juuri minä - olen se saava osapuoli näissä ihmissuhteissa, siltikin, vaikka se ajan viettäminen jonkun/joidenkin kanssa ei aina tunnu ruusuilla tanssimiselta?