Ilman kuvaannollisia lauseparsia on (Psalmin 22) sanojen ajatus ymmärrettävä johdonmukaisesti näin: se, jonka Jumala hylkää, loittonee Jumalasta, jossa yksin on pelastus; mutta Jumala ei loittone kenestäkään, koska hän on kaikkialla läsnä. Niin on myöskin Kristuksen laita. Kun Jumala hylkäsi hänet, loittoni hän samoin kuin hänen sanansakin pelastuksestaan, joka oli Jumala ja joka pysyi lähellä. Siten voisi kuvitella mielessään Kristuksen lähteneen pois Jumalan luota, joka hylkäsi hänet, ja kääntyneen sangen kauaksi hänestä. Sillä Jumalan hylkäämäksi joutuminen merkitsee kulkemista pois elämästä ja pelastuksesta kuoleman ja helvetin kaukaiseen maahan. Sitä ei ymmärrä kukaan, joka ei ole kokenut sellaista. Sillä kuka voisi käsittää kummankin olevan samalla kertaa totta: että pelastus Jumalassa on aivan lähellä ja samalla meistä mahdollisimman kaukana? Sillä jollei se olisi lähellä hän ei sanoisi "minun Jumalani"; jollei se olisi kaukana, hän ei sanoisi "sinä olet hyljännyt minut". Sen tähden me olemme kaukana pelastuksesta niin kauan kuin kärsimme, mutta hän on lähellä auttaakseen. Se, mikä meistä näyttää mahdottomalta ja epätoivoiselta, on hänelle mahdollista ja helppoa.
Näin kirjoitti muuan luterilainen teologi aikoinaan pelastuksesta ja kadotuksesta. Maailmanlopusta hän ei tässä yhteydessä sanonut mitään.