Anteeksi antamisen vaikeus!

[Felix]

(ylläpito poistakoon jos tämä aihe on jo jollain toisella aloitettu)

On niin vaikeaa antaa anteeksi, kun on vertauskuvallisesti päähän potkittu ja vielä haavoihin syljetty ja kun sitä tehdään edelleen. Onko tuttu tunne? Miten voisi oppia antamaan anteeksi ja aloittamaan uudelleen kaiken....
Toinen tekeytyy niin ettei hän ole tehnyt mitään väärin, kuitenkin hänen teot ja lauseet puhuvat kaikille ihan muuta.
En jaksa kääntää poskea.

[seppos]

Anteeksi antaminen voi vielä jotenkuten onnistua, mutta unohtaminen  on mahdotonta.

[Liina]

(ylläpito poistakoon jos tämä aihe on jo jollain toisella aloitettu)

On niin vaikeaa antaa anteeksi, kun on vertauskuvallisesti päähän potkittu ja vielä haavoihin syljetty ja kun sitä tehdään edelleen. Onko tuttu tunne? Miten voisi oppia antamaan anteeksi ja aloittamaan uudelleen kaiken....
Toinen tekeytyy niin ettei hän ole tehnyt mitään väärin, kuitenkin hänen teot ja lauseet puhuvat kaikille ihan muuta.
En jaksa kääntää poskea.

(((Felix)))
Tunne on tuttu.
Olen lopen kyllästynyt anteeksiantojorinoihin, joissa on usein syyllistävä, suorastaan uhkaava sävy. Ainoa mitä käytännössä keksin on se, että koetan pysytellä mahdollisimman kaukana niistä, joille ehkä olisi anteeksi annettavaa. Koetan itse pyytää anteeksi heti ja parantaa tapani.

[Saukkis]

Anteeksipyynnön on oltava vilpitön eikä vain "tavan mukaan" ilman oikeaa ajatusta sanottu.

Anteeksiannolle voi myöhemmin tulla otollisempi aika.

[Leena]

(ylläpito poistakoon jos tämä aihe on jo jollain toisella aloitettu)

On niin vaikeaa antaa anteeksi, kun on vertauskuvallisesti päähän potkittu ja vielä haavoihin syljetty ja kun sitä tehdään edelleen. Onko tuttu tunne? Miten voisi oppia antamaan anteeksi ja aloittamaan uudelleen kaiken....
Toinen tekeytyy niin ettei hän ole tehnyt mitään väärin, kuitenkin hänen teot ja lauseet puhuvat kaikille ihan muuta.
En jaksa kääntää poskea.

Olisi avuksi jos pyydettäisiin anteeksi edes muodon vuoksi.
Juttelin tästä yhden lastentarhasta siis 3v ystäväksi saamani kestoystävän  kanssa.

 Anteeksiantoon ei voi syöksyä hän sanoi. Siihen voi kasvaa hitaasti mutta olisi itselle hyväksi ponnistella siihen suuntaan. Toisinaan auttaa kun ajattelee ettei itsekään  ole ihan vailla ryppyä tahraa. Tai mikä ketäkin.

Kerran kotona tuli puheeksi. Anteeksianto on teko, ei tunne joku sanoi. Siis että auttaa, vaikka olisi miten pahalla mielin, murheissaan ja kenties todellisiin ongelmiin joutunut tuon toisen älyväläysten tähden.
Unohtaminen toimii sikäli että muistot haalistuvat ja kostonhimo haaltuu myös. Tulee tietousemmaksi vihastaan ja siitä vihaako oikeaa kohdetta. Sen kohdalla itse jumputan sitä "johdatusta" tai "tapahtuman saamista Jumalan kädestä" tai " mikä merkitys tälle on viisasta antaa ja auttaako Jumala minua ymmärtämään sen oikein".  Tästä on ollut kysymys.

Toinen asia on että muistamisella kaiketi suojaa itseään. Ei syöksy suin päin tilanteeseen joka oli itselle tai perheelle vaaraksi, mikäli voi välttää.

[öppiäinen]

Mitäs jos rukouksessa pauhaisit ja valittaisit saamaasi epäoikeudenmukaista kohtelua vuolaasti kuin psalminkirjoittaja konsanaan? Kyllin pitkään ja perusteellisesti.

Käsky on toki myös rukoilla vihamiesten ja vainoajien puolesta, ja varmaan myös tavalla tai toisella katalien ystävien. Muttei sillä ehkä niin kiire.

[Leena]

Mitäs jos rukouksessa pauhaisit ja valittaisit saamaasi epäoikeudenmukaista kohtelua vuolaasti kuin psalminkirjoittaja konsanaan? Kyllin pitkään ja perusteellisesti.

Käsky on toki myös rukoilla vihamiesten ja vainoajien puolesta, ja varmaan myös tavalla tai toisella katalien ystävien. Muttei sillä ehkä niin kiire.

En ole itse nähnyt järjelliseksi pauhata ja mesota Jumalalle, vaikka kerran neuvottukin on.  Taisin siitä kirjoittaa, olisiko siitä poimittu ohje, en tiedä.  Siis, ellei tämä nyt ollut yleispäteväksi neuvoksi tarkoitettu.  Saattaapi siinäkin tapauksessa olla samoin. Jumala tuskin on julma. Epäoikeudenmukaisuuttakin on niin montaa. Joku nokkiintuu vähästä, jollekin tietty henkilö merkitsee suuria, jollekin on kertynyt paljon pahaa ja jollakin vain on huono olo noin ruumiillisesti. Et sinä siitä mitään tiedä, et kenenkään kohdalla. Omista rajoista on hyvä huolehtia. 

Tuota kyllä yritin itse tuota rukoilemista toisen puolesta. se taitaa auttaa siinä suunnassa pysymisessä, mutta rukoilua tai ei, tämä varhaislapsuuteni ystävä puhui viisaita. Mikään mekastus ei muuta asiaa, tosin voin puhua vain omasta puolestani. Ei anteeksiantoon voi hypätä, siihen kasvaa vähitellen mutta kummallista kyllä, vain jos tahtoo.

Niistä papeista;  erään kanssa juuri tästä puhelin, ja hän lopulta työnsi eteeni lappusen jolle kirjoitti, kai varoakseen äänenpainojaankaan:  Vill du förlåta? 

Siitä on aikaa. Se oli arvokas lappu. Halusin ja en. Sillä hetkellä tuntui kovasti että täytyy valita ja se vihan kantaminenkin oli raskasta kuin mikä, niin kyllä halusin. Sellainen on kuin synnintunnustus. Että Sinä tahdot antamani anteeksi, se on sanottu toisaallakin kuin Isä Meidän rukouksessa. Tunteita en voi purkaa kuin väärin kudottua villapaitaa. Parempi on ymmärtää niitä ja koettaa selvittää, kuinka toimia niiden kanssa.

Tahdoin nyt mitä hyvänsä niin vihata en jaksa en kantaa katkeruutta en muistella kärsimääni pahaa. Ei siihen sitten vaihtoehtoa jää. tämä on kovasti totta. Onneton saatan olla jaksottain vaikka siksi että voin pitkitetysti pahoin. Se on kurjaa. Toisin ajoin harmittaa että olen tänne joskus kirjoittanut,  jotta olen tänään ollut onneton. Tai mietin hyvin hyvin usein miksi Jumalaa kiinnostaisi Leenan elämänkohtalo, koska minun mielestäni Leena ei ole kiintoisa.

Olisin onnellisempi ellei silloin, rakkaat rakkaat ystävät  kukaan kirjoittaisi kuinka hänkin ja miten tyytymättömyys. Sehän on kokonaan toinen asia. jokainen joutunee etsimään tiensä yksin ja itse. Mutta tuo oli tärkeää.

[Leena]

Siis jos tänne kirjoitan yritän pysyä yleispätevällä linjalla. Älkää silloin ryhtykö sielunhoitajiksi. Minä pyydän apua jos tarvitsen, ja minulta saa myös pyytää apua jos tarvitsee. 

Tuo että ylpeilee murteen rumuudella,  siitä tuli aivan henkilökohtaisesti toivoton olo. Ei voi keskustella, ei kannata, koska tuollaiset ilkeät pikku piikit saa välittömästi pystyyn. Ajatustenvaihto kannattaa silloin  lopettaa, koska se on vaihdettu affektienvaihdoksi.

Siinä ei olisi voinut muuta kuin iskeä nasevasti takaisin tai kertoa että tuo oli keljua. Ja koska asia oli erityisen pieni, olusi tietysti voinut vaieta kolmeksi kuukaudeksi tai todeta että tuo oli keljua. Mutta niin pienesti, ettei viitsi edes kysellä tarvitaanko anteeksiantoa. Juttu unohtui saman tien. Oodidaat menivät ohitse siinä samalla.

Paljon pahempaa täytyy tapahtua, mutta en viitsi vuodatella niitä kerrassa mihinkään.

[juhani]

Olen oppinut mummalta sen, että "olkoon mun puheeni mitätön".

[mt]

Olen oppinut mummalta sen, että "olkoon mun puheeni mitätön".

Minun mummoni versio:
"Olkoo miu puhhein mitätöin, siu mittäätekemätöin".

Mt

[Leena]

Välkkyjä mummoja. Etenkin mt:n 

Lyhyeen jäi ketju, kuitenkin aika tärkeä.

Olen miettinyt tätä asiaa. Haluttomuus antaa anteeksi ei välttämättä johdu siitä että olisi kokenut jotakin kohtuuttomaksi katsomaansa, vaan vihaisuudesta. Puhutaan vapaasti ajelehtivasta ahdistuksesta, mutta vapaasti ajelehtivaa vihaisuutta näkee vähintään yhtä usein ellei enemmän.
Kyseessä ei olekaan suuttuminen jota ei kielletäkään, vaan otollisen kohteen löytäminen vihaamisen tarpeelleen.  Mikäli tahtoo niin mikä siinä, itse kukin ratkaisee mikä on hyväksi itsellekin siinä.

En oikein voi pitää tuollaista perusvihamielisyyttä joka sinkoilee sinne tänne ja jököttää kohteessaan uskollisesti ja juurtuneena, mitenkään  terveellisenä.  En tarkoita tässä mitään pakkoja kokea niin tai näin, sitä kylläkin että elämä nyt vain on vaikeaa kaikille ja aivan alusta alkaen sanoo Winnicott. Jos jokaista vääryyttä vartioi näkee äkkiä vääryyttä sielläkin missä sitä ei ole. Elämä vääristyy, eikä mistään saa apua. Ei kai niin. Tämä lähestyy jo sitä teodikeaakin pienessä mitassa ja yhden elämänosan kohdalla. Moni ei tahdokaan luopua vihastaan sillä se tuottaa tyydytystä.

Se johtaa kuitenkin melkoiseen stressitason nousuun jolla taas on moninaisia vaikutuksia kaikkeenkin terveyteen. Anteeksianto ei ole tunne, se on teko, niin ajattelen. Se on sitä "jos vihamiehelläsi on nälkä, ruoki häntä..." 

Omassa pienessä mielessään voi sitten hiljaksiin selailla tunteitaan. No niin, tuo tyyppi ärsyttää, tuo on epärehellinen ja epäreilu, tuo lähestulkoon tappoi minut, tuo nälvii myötämöisin, tuo on aina töykeä... Niin kai. Oliko siinä koko kertomus?  En ole kävellyt sen ärsyttävän kengissä yhtään askelta. En tiedä minkä tähden tuo ei jaksa pysyä totuudessa. En muista ihan koko tarinaa siitä lähestappamisesta, on niin herkullista unohtaa kuinka tarina jatkuu, kuten että erehdyksensä huomattuaan metsästi minua hiki tukassa ja kun sanoin että taukki, vastasi vain että niin niin mutta miten sinä nyt voit... Minä olin niin kauhuissani koko päivän. Enkä tiedä onko sillä töykeällä kuinka asiansa. Ja lopulta onko niistä ainoakaan todella vahingoittanut ninua? Ei ole. Ja ajattelen että sen vahoingoittumattomuuden takana suuresti on se pieni lappunen jolle oli tuherrettu:  Vill du förlåta?

[Leena]

Ennen muuta, olenko siis itse niin nuhteeton ettei kenelläkään ole aihetta ärsyyntyä hermostua kyllästyä vihata, enkö toiminut ammatissa jossa on vähän  paha estää sitä että joskus taatusti lähestappaa vaikkei missään nimessä halua.

Ei suinkaan voi edellyttää anteeksiantoa ellei itse suostu samaan?  Tai millä oikeudella vaatii etuoikeutta jota ei salli toisille? 

[juhani]

Ei suinkaan voi edellyttää anteeksiantoa ellei itse suostu samaan?  Tai millä oikeudella vaatii etuoikeutta jota ei salli toisille?

Kristityillä on typerä ajatus... "kärsi, kärsi... taivaassa saat palkkasi".

[Saukkis]

Ehkäpä ajatus kirkkaammasta kruunusta on aikanaan kovina aikona auttanut kestämään vilua ja nälkää ja muuta kärsimystä.

[maisakai]

Felixin tilanne on vaikea, kun pahanteko jatkuu. Öppiksen neuvo valittaa asiasta Jumalalle on mielestäni oiva.

Tuli mieleeni oma, vähän erilainen tilanteeni. Työpaikalla eräs tilapäinen työtoveri jotenkin ärsyyntyi minun olemukseeni, ja hän kirosi vahvoin sanoin minut ja saman tien perheeni ja sukuni. Se oli aika järkyttävä kokemus. Anteeksipyyntöä ei todellakaan ollut odotettavissakaan. Asia vaivasi minua ja oli vaikea antaa anteeksi ja yleensäkään suhtautua häneen. Kun tajusin, millainen taakka anteeksiantamattomuus itselleni oli, rukoilin siitä pääsemistä. Vastaus, sitten kun se tuli, oli käsittämätön vapautumisen tunne. Muistan hetken ja paikan selvästi vieläkin, vaikka siitä on jo yli kaksikymmentä vuotta. Asia ei enää vaivannut ja saatoin hengittää taas vapaasti. (Vuosia myöhemmin kuulin sattumalta kiroojan vaikeuksista eräällä seuraavista työpaikoistaan. Ilmeisesti hänellä oli itsellään pahoja ongelmia. Toivon hartaasti, että hän on saanut apua.)