Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö. Älkää antako auringon laskea vihanne yli.
Nämä sanat opin lapsena. Kotonani ei oltu uskovaisia eikä herännäisyyttä taidettu edes nimeltä tuntea, kun oltiin niin etelästä. En voi kehua omaksuneeeni näitä Raamattua tutkistelemalla mutta kun meillä elettiin muutaman prinsiipin mukaaan ja tämä oli tärkein paits auringinlasku tarkoitti nukkumaanmenoa illalla. Kukaan ei livahtanut uneen ennen kuin päivälliset kahakat oli sovittu.
Sitä ei ryöstöviljelty kiljumalla pyydän anteeksi pyydän anteeksi pyydän anteeksi koska noin ylisummaan teki jotain pahaa ajatuksin sanoin ja/tai töin, vaan loukattiin tai oltiin pahoilla mielin, kun tuli loukatuksi.
Tämä selitykseksi sille, että lähdeviitteen jätän ahkerammille Raamatun tutkistelijoille. Huomatkaa, käännös vuodelta 1939. Tosin, olenhan sitä funtsaillut kun sen kurahousuikäisenä omaksuin.
-----------------------
Mahtaisiko tuo ohje älkää syntiä tehkö, merkitä omassa mielessä hellittyjä vihamielisiä ajatuksia, nautinnoksi kasvatettua mässäilyä terävillä sanoilla ja tarkoituksellisia suunnitelmallisia ilkeyksiä, joista kasvaa sairaalloinen mielihyvä: Sainpas sanottua, enkös sanonut tehokkaasti, siitä sai? Nuo ovat yhtäläisesti vaarallisia kuin itsemurha-ajatukset.
Ne johtavat harvemmin ilkivaltaan, joskus kyllä. Mutta ne vahingoittavat oman persoonallisuuden kasvua.
Ihminen on siitä mielenkiintoinen, että lopulliseen, kypsään aikuisuuteen pääsemiseksi kukin joutuu jatkuvasti kamppailemaan --- me jäämme kuin viimeisen ja toiseksiviimeisen askeleen välille, ja joudumme taistelemaan päästäkseen kasvun päämäärään. Useimmat joutuvat jopa taistelemaan sen kysymyksen kanssa, tahtooko ylipäänsä päästä perille, sillä sadomasokismi on kivaa.
Aikuisen maailmaan mahtuu vaihtoehtoja, eikä se ole mustavalkoinen. Hyvikset ja pahikset ovat vain vajavaisia ihmisiä, jotka tarvitsevat anteeksiantoa ja myös, joilta on saatava anteeksi melkoisesti.
Toiseksi viimeiseen askeleeseen tyytyvä tosin pärjää, ja käy terveestä. Jos tarjolla on jyrkkiä asenteellisia ryhmiä joihin liittyä, saattaa pärjätä hyvin. Tosin kaikki näyttää mustavalkoiselta, ihmiset voivat olla vain hyviä tai pahoja, vain sen ja sen puolella tai minun ja meidän.
Anteeksipyynnöt ja anteeksiannot tuntuvat nöyryyttäviltä pullamössöilyiltä, hyviltä ei tarvi eikä pahoilta kuulukaan pyytää anteeksi saati antaa. Valitettavaa on, ettei ihminen koskaan näe, millainen on, eikä sitä edes kysy. Kelpo sadistit ovat jääneet tälle kohtaa, ja missä kohtaat masokistin, no, look for the knife, sanotaan.
...................
En ole koskaan hyväksynyt hokemaa "synti on sairautta" Syntiin on ehkä saamastani kasvatuksesta johtuen aina liittynyt valinta: Päätänkö loukata, päätänkö uhata, annanko itselleni luvan päästää irti perkeleen itsessäni.
Sillä ei ole mitään tekemistä mielenmaltin kanssa.
Suuttumista en voi pitää syntinä enkä sairautena, ihmiset suuttuvat joskus täysin oikeutetusti, joskus väärinkäsityksen seurauksena mikä lopputuloksen kannalta on sama mutta helpompi korjata. Joku saattaa toki perusluonteeltaan olla niin herkkä kimmastumaan, että seurauksena muut alkavat varoa ja vältellä --- vihaiset ihmiset kun auttamatta ovat joskus pelottavia, useimmiten herättävät vasta-aggression ja aina väsyttävät. Kuitenkin, suuttuva ihminen on sentään aito.
..................
Meillä oli eräs nuorisopastori, joka kertoi jokaiselle olevansa niin suuttumaton tyyppi, että sitä ihmetteli jo oma äiti.
Tämä enkelimäisen kiltti ihminen, jolla oli siis vihaisuus kokonaan poisjuurittu kai jo sikiämisen hetkellä. harrasti ripareilla itsetutkistelua, mutta niin, että 14 isosta, ja leirin johto, siis toinen pappi, lehtorimme ja kaksi nuorisotyöntekijää, koottiin illalla toiseen luokkaamme rinkiin istumaan --- siis kun leiriläisille oli laulettu iltalaulut ja toivotettu hyvä yötä Jeesus myötä kiitos tästä päivästä, kello oli jo paljon, ja koska herätys oli kuudelta, meidän olisi ollut järkevintä nukkua.
Tarkoitus oli, jokainen sanoo toisille, mitä rehellisesti ottaen heistä ajattelee.
Siis, minun on myönnettävä, ettei ollut, rehellisesti ottaen, yhtään mitään sanottavaa. Mitä minulta odotettiin? En tuntenut kaikkia isosia, nuorisotyöntekijöitä en ennen leiriä ollut edes tavannut.
Onneksi sentään ei ollut mitään kiertävää systeemiä, jossa kaikkien olisi pakko puhua vuorollaan.
Osoittautuipa sitten että tämä pastori yksin oli äänessä. Hänellä riitti puhetta eikä se ollut ystävällistä. Kaikkein vaikeinta oli ymmärtää miten niin, kun hän selitti, että "tuossa Sirpassa ja tuossa Outissa olen vaistoavani semmoista kirpeää ja terävää arvostelua itseäni kohtaan". Nämä tytöt tunsin, ja siis, kumpikaan ei todella arvostellut, ei terävästi ei tylpästi, tai piti suunsa niin kiinni ettei kukaan aavistanutkaan.
Ehkä hänellä oli sitten loistava mielenmaltti kun oma äiti niin oli sanonut. Mutta parhaalla tahdollani en voi sanoa, ettei hän olisi aggressiivinen, vihamielinen ja kyttäisi herkeämättä, kuka häntä arvostelee tai muuten on ikävä. Sen ensimmäisen illan istuin ja kuuntelin, sitten ilmoitin että saavat vaikka potkia pois koko isospuuhasta, enää en tule kertaakaan. Isosilla oli aika tavalla hommia, ja aioin joskus nukkuakin. Vierailupäivänä sanottiin taas olevan tämmöinen sessio, sanoin jo ilmoittaneeni etten tule, menen ennemmin kotiin. Noh, toiset leirin johtajista hyssyttivätr että tää on vähän erilainen ja meninhän minä katsomaan, ja no joo, oli järjestetty limukkaa kori ja banaanipiiras ja jotain muuta sen aikakauden sipsiä vastaavaa, ja istuttiin vain puhumassa mukavia ja mentiinm johonkin aikaan nukkumaan. Oli kuulemma Keijo mennyt liian pitkälle, no, niin voi todeta.
------------
Toivon todella, ettei luterilainen ajattele minun rinnastavan häntä tuohon pastoriin. Eikä Karjalaisenkyösti liíoin. Koko juttu liittyy muistoihini tuosta Raamatun sanasta, ja ripareita olen muistellut, kun muuten niin paljon olen muistoissani elänyt nuoruuttani ja kotikaupunkiani, kenties joulun lähestyessä. Älkää syntiä tehkö. Sitä sietää ajatella.
Tuli taas niin pitkäkin, mutta, no ja olkoon.