Kuolema riisuu lähtijän ja saattajan

[juhani]

...Törni oli suurin sotasankari... ja rauhan aikana häntä pidettäisiin Hesperian mielisairaalan suljetulla osastolla...

[PekkaV]

Erno Paasilinnan kirja Arndt Pekurisesta oli kiehtova lukukokemus.

[santtu-62]

Hämmentävää… sotaan liittyy aina kuolema. Mutta niin kuin jälleen kerran, keskustelu lähtee haaroittumaan aivan eri poluille jälleen kerran . Nyt ollaan jo aivan kohta kaivamassa juoksuhautoja eikä ihmisen luita Kannaksella.  Tämä on aika ominaista tälle foorumille, kiskot johtavat melkein aina sivuraiteille… valitettavasti.
Oli miten oli, minä kuoletan sanallisen arkkuni tähän, tältä viesti ketjulta.
 

[myyrä]

Äidilleni tuli Sotaveteraani - Krigsveteranen lehti. Mummi oli sodassa lottana. Isän aikaan ei tainnut kumpaakaan veteraanijärjestöä oikein vielä olla olemassakaan. Toinen on Rintamamiesveteraanit. Luin lehden tarkkaan, jos vain sain sen käsiini. Sain sieltä sellaisen kuvan, ettei "sankarit" pitäneet itseään sankareina vaan jälkipolvet enemmänkin.

Sodassa piti tehdä mitä nyt sodassa pitää tehdä eli tappaa. Turha tappamista on alkaa romantisoimaan.

Paska homma.

ps. Minulle ei ole vieläkään valjennut, miksi on kaksi veteraanijärjestöä (Sotainvalidit yms. on asia erikseen). Enoni (87-vee) väittää, ettei rintamamiesveteraanit ole käyneet lähelläkään rintamaa, mutta en usko sitä.

[Riitta-mummi]

Äitini kuoli huhtikuussa 1993 79-vuotiaana. Hän oli kotiäiti, veljeni ja minun hyvä äiti jonka viimeiset sanat minulle n. 3 päivää ennen äkillistä, mutta hyvää lähtöä olivat:
Kyllä sinä Riitta olet sittenkin ollut hyvä tytär. Äiti ei oikein sulattanut minun teatterihommiani ja kiltti ja hiljaisenoloinen veljeni oli ilman muuta hänen suosikkinsa.
Minulla on kaunis muisto äidistä juuri poisnukkuneena. Hän oli tyyni ja kaunis siinä nukkueessaan. Siltikin vain kuori, Äiti oli jo jossakin muualla. Kiitollisuus ja ikävä olivat päälimmäiset tunteet. Suru ei ollut suuri eikä raskas.

Äiti oli sotiemme aikana ensin ilmavalvonta-lottana Kotkan rannikolla. Myöhemmin muonitustehtävissä Vaalimaalla. Siellä hän tutustui isään. Isä oli sotapoliisina. Hän haavoittui kotipitäjänsä Valkjärven asemalla ilmapommituksessa. Olivat menneet tavaravaunun alle. Kaveri vieressä kaatui. Isä haavoittui toiseen käsivarteen.
Minunkaan isällä ei ollut paljon juttuja sodasta. Pistooli oli piilossa vielä 1960-luvulla halkoliiterissä. Isä pystyi lukemaan Kansa taisteli-lehteä. Äidille jäi sodan äänistä paukku-arkuus. Jossain vaiheessa sotien jälkeen meilläkin pelättiin että NL hyökkää vielä ja ottaa Suomen.

[seppos]

Jossain vaiheessa sotien jälkeen meilläkin pelättiin että NL hyökkää vielä ja ottaa Suomen.

Enoni vaimo pelkäsi sitä niin paljon, että muuttivat noottikriisin jälkeen Ruotsiin ja jäivät sinne.

[karjalaisenkyösti]

Jossain vaiheessa sotien jälkeen meilläkin pelättiin että NL hyökkää vielä ja ottaa Suomen.

Eiköhän tuo pelko jatkunut aina NLn lakkauttamiseen asti.
Sen jälkeen pelko kohdistui NLn suurimpaan tasavaltaan, Venäjään.
Ei kait tuo pelko ole vieläkään poissa - se on kaikkialla, joskin lievänä.
Tästä pelosta on osoituksena esim. puolustusministerin "Venäjä, Venäjä, Venäjä" -lausunnot.

[juhani]

... minullakin on 1340 km:n raja tietämyksessä...

[myyrä]

... valtavan paljon minä muistelen sukulaisiani.. mutta muistelen seurapuheitani monta kertoessani Kustaasta... paapastani... Ylihärmän Ahomäen kylän takanreunuksella istuessani... lempeä mies, mutta ryssän sodan aikana niin ryssää kohti hän oli niin silmitön mies... viestimies, joka oli yksin... kysyin häneltä, montako ryssää hän ampui ja veitsellä teloitti... hän sanoi, että liikaa... jos ruplilla pelattaisiin... tarpeeksi kun markoilla pelataan...

 

[Viisveisaaja]

Ryssissä on ihan mukaviakin, mutta suodaan Myyrä ja muut vanhalle polvelle toi ryssäviha.

Miten mä muistan että sotainvalideja kutsuttiin joskus ohiammutuiksi?

Joku jossain puheessa, ei tainnut olla körttipuhe ehkä lestadiolaissaarna, että ei se piru ole muuttunut mukavammaksi tai ihmiset paremmaksi.
Vielä tässä on sotaa tiedossa ja pahempaakin.

Musta pitäis nuorille ja muille pikkaisen asiasta muistuttaa ja jotenkin saada henkisesti valmistautumaan siihen, että pahaa vielä tulee. Ehkä atomipommi isku ehkä muuta, mutta jos Raamattuun on uskomista niin niitä tullee?

Muistan omat fiilikset kun oli se 9 11. Nykissä.
Olin niinku äimänkäkenä ja ihmetttelin että alkaaks nyt ihan tosi joku isompikin sota.
Toinen kauhu herääminen oli Zernobyl silloinkin kävi pikkasen mielessä, että olisimpa paremmin jäsennellyt ajatukseni.
Mun kaverini silloin otti ihan coolisti kun kuulimme uutisen.Tokais vaan, että hänellä on rauha ja häntä surettaa muiden paniikki.

Näin tämä tuomiopäivän prohveetta.
Vaikkakin enempi iloa soisin myös elämään jos toiseen.

[karjalaisenkyösti]

Äiti ja Mummo ovat kotoisin nykyisen rajan itäpuolelta.
Sodan takia ainakin kerran on evakkoo lähdetty.
Äidiltä kuoli isä sodassa, kun äitini oli vielä pieni.

Sodastakin äiti minulle on kertonut ja ehkä mummonikin, vaan eivät minkäänlaista ryssävihaa kuitenkaan ilmeisesti omanneet, kun eivät sitä minuunkaan istuttaneet. Eipä isäkään tuota vihaa pitänyt/pidä.

Koska asuimme Lappeenrannassa, ensimmäinen ulkomaanmatka oli helppo suunnata Neuvostoliittoon joskus 70 - 80 luvulla.
Laivalla Saimaan kanavaa pitkin Viipuriin päivän matkalle.
Ensimmäinen matkani teki minuun jonkinlaisen kumman vaikutuksen: minusta tuli jonkinlainen Neuvostoliittofani.
Fanius ilmeni eri tavoin.

Useamman kerran tuli NLssä käytyä ja tutustuttua ihmisiin.
Kerran tai pari polkupyörälläkin siellä kävin niihin aikoihin se oli, kun NL oli joko hajoamassa taikka juuri hajonnut.
Viipurissa asui tuolloin eräs mukava perhe, johon olin tutustunut. Heilläkin tuli öitä vietettyä.

Täytyy yrittää iskostaa pikkupoikaammekin jonkinlainen venäjärakkaus.
Se on minulle suhteellisen helppoa, koska henkilökohtaisesti en ole kokenut sotaa ja sodan raakuuksia.
Vaan, jos olisin nuo kokenut, tilanteeni saattaisi olla toinen.
Kaikesta huolimatta sisälläni silti asuu jonkinlainen mystinen Venäjän pelko, ei kovin vahva eikä aina tunnistettavissa oleva, mutta jonkinlainen kumminkin...
Liekö se jonkinlainen perintö pitkästä yhteisestä historiastamme.

Kun Neuvostoliitto sitten eräässä vaiheessa hajosi, koin jonkinlaisia lieviä haikeuden tunteita.

Natsisaksaa kohtaan välillä tunnen jonkinlaisia vihan kuohahduksia, vaikka en ole sitäkään henkilökohtaisesti kokenut.
Nykyinen Saksa toki tuntuu varsin ystävällismieliseltä.

[Eetu]

Molemmat isoisäni olivat rintamalla. Toinen, pappina ollut, kirjoitti rintamalta kirjeitä vaimolleen. Nämä kirjeet on sukuni koonnut yhdeksi niteeksi; aikamoisia ajatuksia tuon kokoelman lukeminen herätti silloin 16-vuotiaassa päässäni... Pelottava asia, tuo sota. Jos olisi sattunut oman ikäluokkani kohdalle... Vanhempieni mukaan kumpikaan isoisistäni ei juuri sota-ajan tapahtumiin kotona palannut... Kaikki kunnia sodassa mukana olleille! 

[Pena]

Olin kantamassa rippi- ja vihkipappini arkkua. Seurakunnan ja hyvien ystävien joukossa en kokenut riisumista. Olemme kaikki Kristukseen pukeutuneet.

[Leena]

- Aika käsittämätöntä on, että kuolemanläheisyyskokemus vei kuolemasta pelottavuuden.  En tiedä kuinka pysyvästi.  Sattui hoitokomplikaatio ja tiesin koko ajan niin pitkään kuin tajunta säilyi olevani hyvin avton ja hyvin lähellä kuolemaa. Mitään valo-olentoa en nähnyt enkä sitä puhuttua tunneliakaan. Mutta viimeinen ajatus oli, että nyt se tulee, ja käsittämätöntä, etten pelkää.  No, hengissä olen, ja joskus mietin että jos se toden tullen menee noin, niin en pelkää.  Kuolintapaa pelkään joskus - mahdollisia kovia kipuja, mutta en itse kuolemaa.

Kaikki oli hyvin yksinkertaista ja selvää. En ole käsittänyt mitään lunastuksesta ennen enkä kai oikein jälkeenkään, mutta sillä hetkellä se oli omituisen selkeää, kun mitään muuta ei jäänyt. Tämä on tosijuttu - joskus itsestäni tuntuu että ihanko oikeasti se sattui ja minulle.

Kun sitten selitettiin kuinka läheltä piti, tiesin selittämättä.  Sekin oli varsin merkillistä.

[PekkaV]

   Tulkaa kotiin · Vesa-Matti Loiri

Eino Leino 1

https://www.youtube.com/watch?v=rmXTVGcZccI