Ennen kuin avasin tän, miulla ol jo valmiina teksi: Olen nuollut haavani, eiku eteenpäin elävän miel(i). Se haava koski edellistä postaustani, josta jäi olo, että olisi saanut jäädä kirjoittamatta.
Mutta! Kun nyt sinä olitkin reagoinut, toki se menee omanikin edelle - tai siis meni -ensin - kunnes toivuin "järkytyksestä" ja palasin kuitenkin ensin siihen, mitä olin aluksi aikonut.
Mutta! Nyt sitten vastaukseeni sinulle:
Kirjoitit, että "Tunnistatko noista itsesi. Mie oon siit vissiin tuo näkyvä. Sannoot miuta ja vahvaks, mut kunnianhimone en oo. Enkä nii vahva ko luuloot."
Siis tarkoitit lausettani "Taiteilijat ovat ehdottomia, fakkiutuneet ahdasmielisiä, vahvat kunnianhimoisia, näkyvät aikaansaavia, taitavat taitavia." Että tunnistanko niistä itseni? Toki sen verran kuin lauseessa on negatiivista, patakörtti kun olen - tai ainakin luulen olevani. (Mitä sekin sitten tarkoittanee. No ainakin, että olen kaivannut herättäjäjuhlia ja ystävien tapaamista. Kiehun körttipadassa kuin mätä silli
)
Ja sitten asiaan takaisin: Tarkoitin lauseellani "Taitelijat ..." kansainvälistä ystäväämme, kääntäjäkamu Eetvarttia, en siis itseäni, vaikka itsestäänhän paha papinpoika saarnaa. Kamussamme on ehdottomuutta, se on raskaasti käynyt selväksi. Sitten hän on niin keskittynyt tai tässä kontekstissa pitää kirjoittaa
fokusoitunut, että se näyttäytyy helposti ahdasmielisyytenä. Noo, älähämmitä. "Vahva" hän on, siitä ei ole epäilyä pennin vertaa - kaikessa heikkoudessaan - kuten me kaikki - heikkoudessamme. Vahvuus ilmenee kunnianhimoisuutena; jos ripaus viisautta puuttuu, k-himo lyö läpi aihettaen ympäristössään torjuntaa. "Aikaansaavuus", ja "taitavuus" ovat ilmeisiä. Tosin
taitavuuden arvioinnissa minulla ei ole asiantuntemusta - kuin ainostaan, että näkeehän sen Erkkikin, että siitä ilmeisen todennäköisesti on kyse, unohtamatta tosiasiaa, että tikunnokkaan nostaminen tässäkin on hetkellistä ja faktuaalista. Sillä elämänvirta kulkee omaa kulkuaan. Ihminen, polo olento, on kuin lastu laineilla, joka kuitenkin iloisesti vihellellen turvaa Korkeimman johdatukseen ja luottaa siihen, että kaikki käy loppupeleissä hyvin niin kuin tarkoitettu on.
Tuolla viimeisellä lauseella tarkoitin ensisijaisesti itseäni.
"Mie oon siit vissiin tuo näkyvä". Jos kuka, niin sinä tällä alustalla. Ainakin minulle.
"Enkä nii vahva ko luuloot." Näin on meidän ihmisten elämässä. Kunpa muistaisimmekin, että ensin iloitessamme tavatessamme toisiamme kuitenkin jotenkin osaisimme muistaa ja ymmärtää ihmisessä olevan varjon. Ei niin, että antaisimme luonnollisen elämänilon laimeta, vaan jälkikäteen voisimme todeta: aika aikaa kutakin. Hetkessä eläminen on autuaallista Jumalan lapseutta.
Ihmisyyden tuska.
Toistuvasti koemme olevamme toivottavasti Korkeimmas käres silloin kun epätoivo ja muut suuret syntimme ahdistavat.
Näillä mennään.
