Lapsi on lahja. Lahjan saamiseen ei ole oikeutta. Siksi on ongelmallista puhua oikeudesta lasten syntymisen kohdalla. Lääketiede antaa mahdollisuuksia lapsettomuuden hoitoon ja ne pitäisi toki saattaa kaikkien tarvitsevien ulottuville.
Ymmärsin, että aiemmin sanoit nimenomaan, ettei kaikkien ulottuville. Vai tarkoititko, että hedelmöityshoitoihin turvautuvat sellaisetkin, jotka eivät tarvitse apua?
Paitsi lahja lapsi on huoltajilleen velvollisuus. Hänellä on oikeus rakastavaan huolenpitoon. Jos vanhemmat eivät pysty täyttämään velvollisuuksiaan, tarvitaan tähän heidän sijaansa sopivia ja halukkaita aikuisia.
Olen samaa mieltä. Huostaanotto- ja adoptiokäytännöt ovat minusta hirmu vaikea ja monitulkintainen viidakko, jossa on vaikea sanoa, mikä milloinkin olisi parasta. Näppituntumalla ja mediaa jonkin verran seuranneena mielipiteeni on, että lasten pitäisi päästä turvaan ja pysyvästi uuteen perheeseen väkivaltaisista ja päihdeperheistä nykyistä nopeammin. Lisäksi adoptoiminen on hirveän hidasta. Jos ensin on monta vuotta turhautunut tuloksettomissa hedelmöityshoidoissa, on luvattoman raskasta joutua yksityiskohtaisiin taustan selvittelyihin ja pitkäksi aikaa adoptiojonoihin.
Nämä ovat kuitenkin eri asia kuin se, mistä eduskunnan päätöstä tänään jännitetään. Vaikka liittyvätkin aiheeseen.
Suomessa on paljon pahoin kohdeltuja lapsia. Ovatko heidän huoltajansa ymmärtäneet saaneensa lapset lahjaksi ja velvollisuudeksi vai onko lapset hankittu toteuttamaan jotain vanhempien omia tarpeita?
En haluaisi toivoa kenellekään pahaa, mutta ehkäpä se, jos lapsen saaminen olisi kaikille yhtä vaikeaa kuin niille, jotka tarvitsevat siihen lääketieteen apua - ehkäpä siinä miettiessä ehtisi oppia arvostamaan tuota lahjaa ja elämän lahjaa syvemminkin. Mene ja tiedä. Kärsimystä ei voi koskaan poistaa, ja parhaillakin aikomuksilla hyvään pyrkivät tekevät toisilleen pahaa, jokaisessa perheessä. Toiset vähemmän, toiset sietämättömän paljon.
Aiheesta eteenpäin. Olen miettinyt semmoista metafyysistä kysymystä, jota en ole kuullut lausuttavan ääneen, että millä mitataan olemassaolemattoman ihmisen onnellisuus. Onko keskusta/kd-vanhoillisten ajattelussa taustalla jonkinlainen olettamus, että ihmisten sieluja on ikään kuin varastossa jossain (taivaassa?), odottamassa että saavat syntyä. Jos nyt sitten estetään lapsen syntyminen väärään perheeseen, käykö niin, että odottava sielu "säästyy" syntyäkseen myöhemmin parempiin oloihin? Vai mistä juontaa ajatus, jonka mukaan on "parempi" olla kokonaan syntymättä kuin syntyä vääränlaisiin oloihin?