Onko tuollainen käskyihin ja kieltoihin tarrautuminen nöyryyttä vai pelkoa? Kristillisyydessä lienee yksi vaikeimmista asioista nöyrtyä armon varaan, tarrautua Jumalan rakkauteen. Rakkaus karkottaa pelon.
Kiitos, muistan sen kokonaan, täydellinen rakkaus karkoittaa pelon. Muistoni mukaan toinen Johanneksen kirje jotain.
Tämä pohdinta sopii ehkä paremmin seuratuvan puolelle mutta menköön trai siis, olkoon ny yks tommonenki, sano Luoja kun lapualaasen huomas luoneesa. Täällä opittua wiisautta
.
Miksei ylpeys. Mietin tätä joskus, olisko ihmisiä jotka ei uskalla uskoa, ihmisiä jotka kokee rikkoneensa liian suuresti, erehtyneensä kaikessa, ihmisiä joiden on vaikea päästä ajatuksesta että he on alun pitäen pilallisia vihan astioita, ihmisiä jotka odottavat tuomiota.
Nämä, luulen, kärsii muusta kuin ylpeydestä. Joskus he on masentuneita ja hyvin arkoja. Herkästi alkavat epäilen, niitä hyviä töitä kerätä --- ja sehän ei johda kuin epätoivoon.