Körttifoorumi
Keskustelu => Yleinen keskustelu => Aiheen aloitti: kirsus - 12.02.07 - klo:16:17
-
Kun tuolla seksuaalisia vähemmistöjä koskevassa ketjussa heräteltiin kysymystä kristittynä kaapista ulos tulemisesta, niin ohessa Pauli Aalto-Setälän mielenkiintoinen kolumni aiheesta: http://www.kotimaa.fi/kotimaa/index.php?option=com_content&task=view&id=1257&Itemid=75. Tässä yksi artikkelista poimittu lause:
Samaan aikaan kun ihmiset pohtivat henkisyyttä ja hengellisyyttä enemmän kuin koskaan, salaamme sen toisiltamme tiukemmin kuin ikinä.
Mikä kumma siinä on? Kun itsekin olen kuullut sellaisia kommentteja, että "Kyllä minäkin uskon Jumalaan, mutta ei siitä asiasta sovi puhua!".
Enkä tarjoita tässä Jumalasta puhumisella mitään evankelioimista tai oman uskon tuputtamista, vaan ihan normaalia keskustelua.
Tulee tässä mieleen lause Elina Vuolan kirjasta "Köyhien Jumala - johdatus vapautuksen teologiaan", joka meni ajatukseltaan jotenkin näin: "Erityisesti eurooppalaisia on ihmetyttänyt nicaragualaisten tapa puhua uskonnosta. He puhuvat Jumalan valtakunnan tulemisesta yhtä luonnollisella tavalla kuin esim. bussipysäkillä seuraavan linja-auton saapumisesta."
Onhan Jumalan olemassaolo kuitenkin huomatttavasti ratkaisevampi tekijä elämälle kuin esim. Nokian osakekurssit. Niin miksi sitten aiheesta ei voisi/saisi puhua samalla tavalla kuin puhumme muista elämäämme vaikuttavista asioista, kuten työttömäksi jäämisestä, opiskelupaikan saamisesta, perheenlisäyksestä yms.?
-
Miksei voisi puhua, mutta siinä on hyvin pieni matka mestarointiin, hurskasteluun ja toisen henkiseen "lyömiseen".
Tänään tuli puhetta kaverini kanssa siitä että olen körtti. Kun yritin selittää mitä se edes merkitsee, niin huomasin kuinka vaikeaa se todella oli. En halunnut tyrkyttää hänelle omaa uskoani, ryhtyä siinä venkelioimaan. Minusta jokaisen oma asia kuinka uskoo, sillä Jumala antaa uskon, ei toinen ihminen omilla puheillaa.
En tiedä tarkoititko tätä mutta koska kiire painaa päälle en kerkiä asiaan syvällisemmin paneutua.
-
Minä pidän tätä länsimaisen yksilökeskeisuuden oireena. Sanottakoon sitä sitten individualismiksi tai privatisoitumiseksi. Ei ole sopivaa puuttua toisen asioihin eikä tuputtaa omiaan muille. Mitä tärkeämpi asia on, sitä henkilökohtaisempi. Ehkä uskontunnustuksen saama kritiikkikin kohdistuu ajatukseen 'yhteinen kristillinen uskomme' enemmän kuin joihinkin yksityiskohtiin. On sopivaa uskoa itsekseen vaikka neitseestä syntymiseen, mutta se on pidettävä salaisuutena.
Minusta tämä on surullista. Olen aina kokenut tärkeänä olla osa Pyhää yhteistä seurakuntaa. Kerran peruskoululaiset kyselivät uskonnon tehtävänään mitä Jeesus kenellekin merkitsee. Taisin sanoa, että Hän on viinipuu ja minä olen oksa.
-
En halunnut tyrkyttää hänelle omaa uskoani, ryhtyä siinä venkelioimaan. Minusta jokaisen oma asia kuinka uskoo, sillä Jumala antaa uskon, ei toinen ihminen omilla puheillaa.
Se toinen mies valaan vatsassa, Joona, oli samoissa ongelmissa, hänkään kun ei tahtonut saarnata ympärillään oleville ihmisille sitä, minkä oli Jumalalta saanut.
Ei se Mestarimme Jeesuskaan tainnut ymmärtää miten sitä ihmisiä kohdataan poliittisesti korrektilla ja toisen maailmankatsomusta kunnioittavalla tavalla. Hän kun antoi peräti käskyn saarnata.
Ja se Ukko-Paavo parkakin luuli, että ihmisille pitäisi saarnata. Ja saarnasi.
Onneksi nyt on niin suuri viisaus saatu koottua, ettei enää juuri saarnata, ainakaan kirkon ulkopuolella. Tyrkyttämistähän se on, hengellistä vallankäyttöä, toisen yläpuolelle asettuvaa mestaroimista ja mitä kaikkea muuta...?
15. Ja hän sanoi heille: "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa
evankeliumia kaikille luoduille.
16. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se
tuomitaan kadotukseen.
-
Onneksi nyt on niin suuri viisaus saatu koottua, ettei enää juuri saarnata, ainakaan kirkon ulkopuolella. Tyrkyttämistähän se on, hengellistä vallankäyttöä, toisen yläpuolelle asettuvaa mestaroimista ja mitä kaikkea muuta...?
15. Ja hän sanoi heille: "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa
evankeliumia kaikille luoduille.
16. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se
tuomitaan kadotukseen.
Tuo lauseesi, johon ivallisesti kiteytit meni vähän niin sanotusti överiksi. Siihen oli sotkettu asioita, jotka eivät liittyneet toisiinsa saati aiheeseen. Kyllä saarnata saa edelleen, mutta sen teho on vanhoista hyvistä ajoista laskenut dramaattisesti. Kauniit ja rohkeat tekee paremmin kansalle kauppansa kuin evankeliumi.
Monesti saarnaamisen vaikutus on juuri päinvastainen kuin hurskas saaranaaja tarkoitti. Jos se ei ole Jumalasta, se on turhaa. Me voimme poimia Raamatusta lauseita joka tilanteeseen ja laittaa sillä tavoin Jumala vakuuttamaan, että olemme oikealla asialla. Sanoa, että minä ja Jumala olemme tätä mieltä. Tästä syystä meillä on aina vältetty Raamatun lauseilla koreilemista ja niiden käyttöä vahvistamaan mielipidettämme.
-
Minä olen kaappikristitty. Miksi? Siksi, että en tiedä, olenko oikeasti mikään kristitty. En tiedä, onko Jumalaa. En tunne Jeesusta sisäisesti. En osaa sanoa, uskonko vai en. Kaikki hengellisyyteen liittyvä on minulle epävarmaa. Olen roikkunut kiinni kristinuskossa lähinnä siksi, että minut on kasvatettu siihen ja se (ehkä juuri siitä syystä) tuntuu minusta vähiten väärältä.
Ymmärrätte ehkä, että näillä eväillä ei oikein houkuttele lähteä julistamaan pelastusta jokaiselle vastaantulijalle. Se ei vain tunnu oikealta. Vaikealta tuntuu myös yleisesti ottaen puhua tästä "uskosta" kenellekään, kun ei pysty perustamaan puheitaan oikein mihinkään. Olen katsonut parhaaksi pysytellä hiljaa, koska siten olen ainakin rehellinen.
Tämä on juuri se syy, miksi kiinnostuin herännäisyydestä. Kuten olen aiemminkin maininnut, se tarjosi minulle mahdollisuuden olla vapaasti epävarma. Kovasti toivoisin, että sitä mahdollisuutta ei minulta vietäisi eikä pakotettaisi tulemaan väkisin ulos kaapista. Jos mitään kaappia edes on.
Olen ehkä vähemmistössä näiden ajatusten kanssa, mutta tämä on eräs selitys kaappikristillisyyteen.
-
Monesti saarnaamisen vaikutus on juuri päinvastainen kuin hurskas saaranaaja tarkoitti. Jos se ei ole Jumalasta, se on turhaa. Me voimme poimia Raamatusta lauseita joka tilanteeseen ja laittaa sillä tavoin Jumala vakuuttamaan, että olemme oikealla asialla. Sanoa, että minä ja Jumala olemme tätä mieltä. Tästä syystä meillä on aina vältetty Raamatun lauseilla koreilemista ja niiden käyttöä vahvistamaan mielipidettämme.
Halleluja! Seppos saarnaa väkevästi. Parasta evankeliumia on olla korottamatta ketään ja kohdata lähimmäiset jumalan kuvina.
Aiheesta sinänsä: Kulttuurin taustalla lienee jonkinlainen jatkumo tekopyhiä hurskastelijoita. Siihen jargoniin on aina liittynyt tiettyjä sanoja, joita nykyään väki pyrkii välttämään ollakseen liittymättä tuohon jatkumoon. Jumala takaisin ruokapöytäkeskusteluihin!
-
Tuo lauseesi, johon ivallisesti kiteytit meni vähän niin sanotusti överiksi. Siihen oli sotkettu asioita, jotka eivät liittyneet toisiinsa saati aiheeseen. Kyllä saarnata saa edelleen, mutta sen teho on vanhoista hyvistä ajoista laskenut dramaattisesti. Kauniit ja rohkeat tekee paremmin kansalle kauppansa kuin evankeliumi.
Olin äskettäin tilanteessa, jossa saarnan pitänyt nuori mies, ei akateeminen pappi vaikkakin silti hyvin Raamattunsa tunteva, piti sellaisen puheen, että sen tuntui jäävän pahasti kesken. Sitä olisi kuullut paaaaaljon pidempäänkin. Puhe oli innostava, sitä ei pidetty opitulla ylijuhlallisella, elämälle vieraalla nuotilla, se pisti kuulijan, ainakin minut, miettimään nykyisiä valintojani. Siihen sisältyi hieman (maustetta pitää olla sopivasti, ei liikaa) huumoria, mutta myös vakavaa puhuttelua. Pahuutta puhuja näki tottakai srk:n ulkopuolella, mutta haastoi kuulijan myös tutkimaan, missä sitä on srk:n sisäpuolella. Kaikki tapahtui armollisessa hengessä, enkä minäkään, vaikka sainkin piston sydämeeni, kokenut tulleeni uloslyödyksi. Päällimmäiseksi jäi, että emme saa tyytyä asemiimme, armollisella Jumalalla on tarjolla mahdollisuuksia mennä eteenpäin ja Hän kutsuu meitä menemään eteenpäin. Evankeliumin asian viemisessä.
Monesti saarnaamisen vaikutus on juuri päinvastainen kuin hurskas saaranaaja tarkoitti. Jos se ei ole Jumalasta, se on turhaa. Me voimme poimia Raamatusta lauseita joka tilanteeseen ja laittaa sillä tavoin Jumala vakuuttamaan, että olemme oikealla asialla. Sanoa, että minä ja Jumala olemme tätä mieltä. Tästä syystä meillä on aina vältetty Raamatun lauseilla koreilemista ja niiden käyttöä vahvistamaan mielipidettämme.
On aivan varmaa, että jos se saarnaaminen ei ole Jumalasta, se on turhaa. Mutta Jumalankaan aikaansaaman saarnan seuraamukset eivät aina ole ennalta arvattavissa. Paavali ja Barnabas saarnasivat Lystrassa (Apt. 14.), poliittisesti epäkorrektisti Zeuksen temppelin ulkopuolella. Osa kuulijoista sai sellaisesta "uskonnollisten tunteidensa loukkaamisesta" hepulin ja he "kivittivät Paavalia ja raastoivat hänet kaupungin ulkopuolelle, luullen hänet kuolleeksi."
Apostoli ei siitä kuitenkaan vetänyt sitä johtopäätöstä, että "hei pojat, nyt taidetaan olla synnyttämässä uskontokuntien välistä konfliktia. Taitaa olla parasta vaieta. Parasta on vain tehdä rakkauden tekoja. Puhukoot teot puolestaan. Tämä saarnaaminen ei oikein istu tähän päivään, ei ihmiset halua kuulla tällaista!"
Paavali jatkoi, kuuliaisena Herralleen, saarnaamista, Kristuksen täytetyn työn julistamista. Meidänkin onneksemme.
-
Kiitos Progressor!Veit sanat suustani.Olen samalla tavalla uskossa roikkuva epävarma epäilijä.Ja jos jotain alkaisin saarnata,se olisi lähinnä haitaksi asialle,koska en useinkaan itsekään vakuuttelujani usko.Elämä on varmasti mukavampaa heille,jotka ovat kokeneet jotain hengellisesti vahvaa ja voivat sen perusteella kokemustaan jakaa.Mutta jostain syystä
kaikki eivät ole yhtä varmalla pohjalla uskossaan.Itsekin haluaisin olla,mutta sellaista uskoa en ole saanut-ei voi mitään.
-
Minä olen kaappikristitty. Miksi? Siksi, että en tiedä, olenko oikeasti mikään kristitty. En tiedä, onko Jumalaa. En tunne Jeesusta sisäisesti. En osaa sanoa, uskonko vai en. Kaikki hengellisyyteen liittyvä on minulle epävarmaa. Olen roikkunut kiinni kristinuskossa lähinnä siksi, että minut on kasvatettu siihen ja se (ehkä juuri siitä syystä) tuntuu minusta vähiten väärältä.
Ymmärrätte ehkä, että näillä eväillä ei oikein houkuttele lähteä julistamaan pelastusta jokaiselle vastaantulijalle. Se ei vain tunnu oikealta. Vaikealta tuntuu myös yleisesti ottaen puhua tästä "uskosta" kenellekään, kun ei pysty perustamaan puheitaan oikein mihinkään. Olen katsonut parhaaksi pysytellä hiljaa, koska siten olen ainakin rehellinen.
Tämä on juuri se syy, miksi kiinnostuin herännäisyydestä. Kuten olen aiemminkin maininnut, se tarjosi minulle mahdollisuuden olla vapaasti epävarma. Kovasti toivoisin, että sitä mahdollisuutta ei minulta vietäisi eikä pakotettaisi tulemaan väkisin ulos kaapista. Jos mitään kaappia edes on.
Olen ehkä vähemmistössä näiden ajatusten kanssa, mutta tämä on eräs selitys kaappikristillisyyteen.
On ehdottomasti oikein, ettei ala saarnata sellaista, mistä on itse epävarma. Mutta mitä sanoikaan seppä Högman Paavo Ruotsalaiselle, joka hyvin epävarmana oman sielunsa tilasta meni hänen puheilleen; "yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen Jeesuksen sisäinen tunteminen". Seppä Högman osasi johtaa etsivän, synninhädässä olevan sielun Kristuksen armoistuimen luo.
Tuo oppimaton (inhimillisin mittarein katsottuna) seppä osasi johtaa Paavon Kristuksen sisäiseen tuntemiseen. Onko tämä taito edelleen elossa tämän päivän herännäisyydessä? Vai koetaanko ylpeäksi sellainen usko, jossa ollaan varmoja omasta pelastuksesta? Nimittäin jos ei ole varma omasta pelastuksesta, ei voi Jeesuksen opetuksen tavoin iloita siitä, että nimi on kirjoitettuna taivaissa (Luuk.10:20).
Kristus haluaa johtaa kaappikristityn ulos kaapistaan:
14. Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki
olla kätkössä;
15. eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja
niin se loistaa kaikille huoneessa oleville.
16. Niin loistakoon teidänkin valonne ihmisten edessä, että he näkisivät
teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa.
-
Högman ei ollut herännäinen. Herännäisyyden perusvire on halu tuohon Kristuksen sisäiseen tuntemiseen, mutta tästä liikkeestä on hankala löytää niitä, jotka itsevarmoina julistavat, että nyt olen perillä, tulkaa tekin tänne. Perillä ollaan sitten jos ja kun Herra meidät armossaan rajan taakse vie.
-
progressor, tekstisi olisi kokonaisuudessaan voinut olla kuin omasta kynästäni. On vähän hankala kertoa toisille omasta uskostaan, jos ei ole mitään kerrottavaa. Itse yritän lähinnä keskustella ihmisten kanssa uskonnollisista ja eettisistä kysymyksistä, ja ehkä sitä kautta myös selventää omaa kantaa jumalasta. Asiaa hankaloittaa vaan usein se, että seura pitää valita tarkkaan, ettei joudu naurunalaiseksi tai ettei toinen koe joutuvansa aivopesun kohteeksi. Oma lukunsa voi olla myös ihmiset, jotka kuittaavat tällaiset puheet pitkällä (ulkoa opitulla) saarnalla, joka ei todellakaan auta etsijää ollenkaan.
-
Minä taas olen tottunut pitämään matalaa profiilia, koska tiedän, että osa ei tykkää koko aiheesta, "niitä uskiksia" ja koska en jaksa aina selitellä, mitä eroa on lestadiolaisilla, anglikaaneilla, herännäisyydellä yms.
-
Kysyttäessä sanon että olen körtti-agnostikko, mikä on harhaanjohtava termi, mutta kai vähiten harhaanjohtava kaikista mahdollisista yksinkertaisista tiivistyksistä. Otan uskonnon muotoilut vakavasti, kaikkein vakavimmin tämän paikallisen vähäisen ja osaamattoman kristinuskon tulkintamme, mutta asiat joista se puhuu, hiljaisuudessa, ovat lähes mahdottomia muotoilla loogiseen ja rationaaliseen muotoon. Johonkin josta voisi vaikka bussissa ventovieraan kanssa ohimennen rupatella. Tavallaan toki olisin - periaatteessa - valmis saarnaamaan surun ja ikäväntuntoa ihmisille, ja sitä toivoa mikä niiden kautta kokemukseemme sisältyy, mutta näitä kysymyksiä, tätä hiljaisuutta, tätä ikävää ja kuulostelua, ei oikein osaa saarnaksi, kehoittamiseksi, käteväksi reseptiksi muotoilla. Perinteinen teologia, yksityiskohtaiseksi hiottu, täysin itse omistettu, dogmaattinen oppi on juuri tälläinen pikaresepti, kaikella kirjaimellisella tasolla minusta vain väkivaltaa Jumalan absoluuttista rajattomuutta kohtaan tekevä muotoilu, osoitus ihmisen maailmallisesta vallanhalusta. Virallinen kirkko ei halua, ei uskalla tehdä valintaa ihmisen ja Jumalan viisauden välillä, joten viallisesti, rikkovastikin, se sisältää kummatkin komeassa, raskaassa organisaatiossaan, jälkimmäinen kuitenkin jossain eteisessä, palvelusväen huoneistossa visusti piiloteltuna, pelättynä. Jos kysytään niin vastaan auliisti - jos keskustellaan tästä aihepiiristä niin en mitenkään peittele näkökantojani, Siionin virret tosin niin paljon paremmin puhuvat puolestaan, mutta en osaa, en halua, ketään mihinkään käännyttää.
-
Jotenkin tuntui että jotkut hieman harhautuivat aiheesta ja puhuivat saarnaamisesta, kun kyse piti olla ihan muusta:
Enkä tarjoita tässä Jumalasta puhumisella mitään evankelioimista tai oman uskon tuputtamista, vaan ihan normaalia keskustelua.
Kavereiden kanssa tulee välillä aika paljonkin puhuttua siitä, mihin uskoo ja mihin ei, mutta siihen se loppuukin. Ja oikeastaan kaverienkin kesken puhun aiheesta vain heidän kanssaan, joiden tiedän olevan samoilla linjoilla kuin minä. Ehkä suurin syy miksi ihmiset, tai ainakin minä, en halua puhua uskostani kuin tarkasti valikoitujen ihmisten kanssa, on se, että en halua että joku pyrkii muuttamaan uskoani. Olen tyytyväinen siihen mihin ja miten uskon. Voisi tietysti sanoa, että eihän uskosta keskustelu vaadi sitä, että pyrkii vaikuttamaan toisten mielipiteisiin, mutta siihen se kuitenkin menee, kun näkemyserot ovat tarpeeksi suuria. Aletaan vaatia selityksiä sille, miksi uskoo juuri niin kuin uskoo. Ja keskustelu muuttuu saarnaamiseksi. Hmm, eli loppujen lopuksi taisin olla väärässä kun syytin ihmisiä aiheesta harhautumisesta. :-? Saarnaaminen tulee helposti mukaan kuvaan, vaikka uskosta yritettäisiinkin puhua neutraalisti.
-
Högman ei ollut herännäinen.
Se on ehkä totta. Toisaalta, eihän Jeesuskaan ollut kristitty, vaan juutalainen. Vasta Jeesuksen seuraajia kutsuttiin kristiyiksi.
-
Kysyttäessä sanon että olen körtti-agnostikko.....
Mitä ajattelet Jeesuksesta? Uskotko Hänen nousseen kuolleista? Uskotko Hänen palaavan takaisin? Uskotko, että Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi, otti ihmisen muodon?
...ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita...
-
Ehkä suurin syy miksi ihmiset, tai ainakin minä, en halua puhua uskostani kuin tarkasti valikoitujen ihmisten kanssa, on se, että en halua että joku pyrkii muuttamaan uskoani. Olen tyytyväinen siihen mihin ja miten uskon.
Minä ajattelen, että ymmärrykseni on niin vajavainen, että minulla on edelleenkin varaa tutkia omaa "oppiani" ja olla valmis muuttamaan näkökantojani, jos riittävän varmat perusteet esitetään.
Tämän tien voi tuntea huonommin tai paremmin:
24. Ja Efesoon saapui eräs juutalainen, nimeltä Apollos, syntyisin
Aleksandriasta, puhetaitoinen mies ja väkevä raamatuissa.
25. Tälle oli opetettu Herran tie, ja hän puhui palavana hengessä ja
opetti tarkoin Jeesuksesta, mutta tunsi ainoastaan Johanneksen kasteen.
26. Hän rupesi rohkeasti puhumaan synagoogassa. Mutta kun Priskilla ja
Akylas olivat häntä kuunnelleet, ottivat he hänet luokseen ja
selvittivät hänelle tarkemmin Jumalan tien.
Apostolien teot 18.luku
-
Minä ajattelen, että ymmärrykseni on niin vajavainen, että minulla on edelleenkin varaa tutkia omaa "oppiani" ja olla valmis muuttamaan näkökantojani, jos riittävän varmat perusteet esitetään.
Ei se, että olen tyytyväinen siihen miten uskon, tarkoita sitä, että luulisin ymmärtäväni kaiken. Ei minulla päämääränä ole mikään ehdoton Totuus. Oma uskoni perustuu omassa pienessä päässäni tapahtuneisiin pohdintoihin. Ne ovat teorioita siitä, miten asiat Ehkä Saattavat olla. Minulle usko tulee sisältä, ei ulkoa. En halua että minulle tuputetaan jotain "todisteita" siitä, miksi pitäisi uskoa toisin. Kaikkein vähiten kaipaan Raamatunlauseilla piikittelyä, eihän se kerro henkilön omista pohdinnoista mitään. Sen sijaan asiallinen keskustelu, jossa osapuolet tuovat esiin omia ajatuksiaan, voi olla hyvinkin hedelmällinen.
-
Kysyttäessä sanon että olen körtti-agnostikko.....
Mitä ajattelet Jeesuksesta? Uskotko Hänen nousseen kuolleista? Uskotko Hänen palaavan takaisin? Uskotko, että Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi, otti ihmisen muodon?
...ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita...
Empiirisessä mielessä olen siis puhdas agnostikko: en osaa ottaa kantaa fyysisen maailman tapahtumiin uskon merkeissä. Sen sijaan minusta Jeesuksen elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa kiteytyy hyvin keskeinen, universaali sanoma ihmiskunnasta, ja siitä toivosta mikä sillä aina on, kaiken tämän toivottomuudenkin keskellä. Mitä testejä sitten ihmiset ovat kehittäneetkin matkan varrella ja mitä (taika-) uskomuksia tähän onkaan liitetty. Jeesuksen välittömät aikalaisethan uskoivat jostain syystä hänen palaavan jo heidän elinaikanaan. Kirkko ja sen esoteerinen dogma syntyi pitkälle siitä tietystä järkytyksestä, mikä johtui siitä ettei näin käynytkään. Tämä ehkä on hyvä opetus meille siitä, ettei näitä universaaleja mysteereitä kannata mennä kovin kevyellä mielellä mestaroimaan. Jos tuomio joskus todella tulee niin se voi olla yllätys niille jotka sitä ovat tässä maailmassa niin helposti toisille jakaneet - toivottavasti silloin on Tuomarilla armollinen mieli.
-
Jos tuomio joskus todella tulee niin se voi olla yllätys niille jotka sitä ovat tässä maailmassa niin helposti toisille jakaneet - toivottavasti silloin on Tuomarilla armollinen mieli.
Totta, Jeesuksen opetuksen mukaan osa ihmisistä tulee yllättymään, kun on tuomioiden aika:
Matteus 7.luku:
21. Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten
valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon.
22. Moni sanoo minulle sinä päivänä: 'Herra, Herra, emmekö me sinun
nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia
ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?'
23. Ja silloin minä lausun heille julki: 'Minä en ole koskaan teitä
tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät'.
-
23. Ja silloin minä lausun heille julki: 'Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät'.
Aika ahdistavat sanat, mutta minkäs teet. Pitää vain yrittää uskoa ja rukoilla armoa. En tiedä, mutta aina kun näitä kohtia lukee, niin tulee vähän huono olo, vaikka niinhän se on, että kaikkia sinne ei oteta. Tulee vain aina olo, että jos omaa elämäänsä tarkkailee, niin en minä sinne parempaan ole matkalla. Kauhistuttaa se toinen vaihtoehto, mutta minkäs teet. Pitää yrittää parhaansa ja luottaa lopussa Jumalan armoon, vain se jos mikään lopulta pelastaa.
-
Kyllä saarnata saa edelleen, mutta sen teho on vanhoista hyvistä ajoista laskenut dramaattisesti. Kauniit ja rohkeat tekee paremmin kansalle kauppansa kuin evankeliumi.
Tuli tuosta vain mieleen kuulemani kommentti. Kun kerroin käyväni kirkossa, niin eräs vanhempi nainen vastasi minulle, ettei viitsi käydä kirkossa, kun siellä "puhutaan aina siitä synnistä". Olivat miehensä kanssa aikoinaan kuunnelleet radion aamuhartauksia, mutta lopettivat sitten, samaisesta syystä.
-
Minä olen kaappikristitty. Miksi? Siksi, että en tiedä, olenko oikeasti mikään kristitty. En tiedä, onko Jumalaa. En tunne Jeesusta sisäisesti. En osaa sanoa, uskonko vai en. Kaikki hengellisyyteen liittyvä on minulle epävarmaa. Olen roikkunut kiinni kristinuskossa lähinnä siksi, että minut on kasvatettu siihen ja se (ehkä juuri siitä syystä) tuntuu minusta vähiten väärältä.
Ymmärrätte ehkä, että näillä eväillä ei oikein houkuttele lähteä julistamaan pelastusta jokaiselle vastaantulijalle.
Kyllä sinä ihan riittävästi olet ulos tullut, kun olet tännekin tiesi löytänyt ja osallistut keskusteluun näistä asioista. Tuolla alussa ihmettelin lähinnä niitä kuulemiani kommentteja, että näistä uskon asioista ei saisi edes puhua.
En itsekään harrasta mitään evankeliointia - ja välillä on asiasta hieman huono omatunto - varsinkin kun hyvin omituisista syistä kuulun seurakuntamme lähetystoimikuntaankin. Ja välillä se on pannut minut epäilemään omaa uskoanikin: jos minä ihan tosissani nimittäin uskon pelastukseen ja toisena vaihtoehtona kadotukseen, niin kai minun pitäisi pitää huolta sitten läheisimmistä ihmisistänikin eikä antaa heidän mahdollisesti joutua sinne väärälle puolelle.
Uskostani en paljon puhele - eikä tällä uskonepävarmuudella paljon kadunkulmiin kannattaisi mennä huutelelemaankaan. Mutta olen kyllä suht avoimesti kertonut käyväni kirkossa, jos asia on jotenkin luontevasti keskusteluun sopinut. Ja ehkä se sitten toisaalta on ollut jonkinlaista "mini-evankeliointia", koska jotkut ihmiset ovat sitten jälkeenpäin lähestyneet minua tyyliin "Kuules Kirsi, kun sinä käyt siellä kirkossa, niin kertoisitko..."
-
Kavereiden kanssa tulee välillä aika paljonkin puhuttua siitä, mihin uskoo ja mihin ei, mutta siihen se loppuukin. Ja oikeastaan kaverienkin kesken puhun aiheesta vain heidän kanssaan, joiden tiedän olevan samoilla linjoilla kuin minä.
Kun tuossa progressorin viestiin vastatessani tuli kerrottua, että jotkut ihmiset ovat itse lähestyneet minua, kun olen kertonut käyväni kirkossa, niin on minulla näitä päinvastaisiakin kokemuksia ollut - ja nimenomaan entisten työkavereiden kanssa.
Osa heistä on ollut ihan kunnolla "huolissaan" minusta ja osa vain saa omituisen jäykkäkouristuskohtauksen, kun mainitsen sanan kirkko. Siis jo tällainen "Mitä kuuluu?" -keskustelu on hankalaa. Toinen osapuoli saattaa kertoa innostuneena oppimastaan uudesta virkkaustekniikasta ja minun tekisi mieli kertoa kuulleeni edellisenä päivänä hyvän saarnan, joka vieläkin herättää ajatuksia. Mutta ei... vastapuoli vaihtaa aihetta jopa melkein kesken lauseeni kuullessaan sana kirkko tai saarna tmv.
Ymmärän hyvin, että toinen ei ole yhtä innoissaan saarnan sisällöstä kuin minä, mutta enhän minäkään ole hänen virkkaustekniikoistaan, silti pystyn häntä kuuntelemaan ja jopa keskustelemaan aiheesta jonkin aikaa.
Enkä suinkaan ole tuputtamassa uskoani - sen enempää kuin kaverinikaan on yrittämässä käännyttää minua käsityöihmiseksi. Yritän vain vastata kysymykseen, mitä minulle kuuluu tai, mitä olen viime aikoina tehnyt.
Ja näiden ihmisten kanssa en ole sitten kovin paljon vaivautunut seurustelemaan viime aikoina, koska koen että keskustelu ei ole tasapuolista, joutuisin koko ajan jättämään keskustelusta paljon tärkeitä asioita kertomatta. Ja tämä on hullua ja ikävääkin, koska aikaisemmin olemme tottuneet keskustelemaan kaikesta, mutta tämä yksi aihe tuntuu olevan sellainen punainen vaate tai tabu, että sitä ei saisi edes mainitakaan.
-
Se, että kirkko ja usko ovat keskustelunaiheina joillekin noin mahdottomia, kertoo ettei asia ole heille suinkaan yhdentekevä. Voi olla, että he ovat joutuneet jonkinlaisen uskonnollisen vallankäytön kohteeksi ja saaneet siinä vamman sieluunsa. Kun ei osaa sellaisia hoitaa, on varmaan viisasta olla hiljaa ja odottaa mahdollisesti joskus tulevaa toisenlaista tilannetta.
-
Kertakaikkiaan mielenkiintoinen keskustelu! Jatkakaa!
Itse en siihen kyllä osaa mitään nasevaa lisätä. Muuta kuin yhtyä niihin, jotka yhtyivät Progressoriin. Minä istun siellä kaapissani pimeässä hiljaa, ja kun ulkopuolellaolijat nauravat ja osoittelevat tai vaihtoehtoisesti kiertävät kaukaa, hyrisen: "Vielä mä toivon, vaikkei täällä..."
Kaveripiirissä, jossa suurin osa tekee kirkkoonkuulumattomuudestaan suuren numeron, on pitänyt oppia aika huomaamattomaksi kristityksi. Rikoksentekijähän minä melkein monen silmissä olen, kun yritän uskoa, että on jotain tieteen tuloksista riippumatonta.
-
Se, että kirkko ja usko ovat keskustelunaiheina joillekin noin mahdottomia, kertoo ettei asia ole heille suinkaan yhdentekevä. Voi olla, että he ovat joutuneet jonkinlaisen uskonnollisen vallankäytön kohteeksi ja saaneet siinä vamman sieluunsa. Kun ei osaa sellaisia hoitaa, on varmaan viisasta olla hiljaa ja odottaa mahdollisesti joskus tulevaa toisenlaista tilannetta.
Tiedän, että yhdessä näistä tapauksista on tämän tyyppinen asia taustalla. Ongelma on siinä, että kun yhteinen ystävämme tämän minulle kertoi, hän vannotti minua kertomasta, että tiedän asian. Eli emme voi puhua tilannetta auki, joten minä välttelen sitten mainitsemasta mitään asiaan pikkaisenkaan liittyvää eli esim. kesällä en maininnut olleeni seurakuntamme toimistossa työharjoittelussa yms. Ja toinen osapuoli taas vastaavasti välttelee yhteydenottoa minuun, kun "ei oikein tiedä uskaltaako sitä Kirsiä enää oluelle kutsua, kun se on ruvennut siellä kirkossa käymään..." Tilanne on hölmö, mutta kun en oikein tiedä miten päin sitä ruveta purkamaan.
Mutta muissa tapauksissa tietääkseni asiassa ei ole mitään kovin dramaattista taustalla...
Mutta jätetään nämä henkilökohtaiset tapaukset omaan ongelmakoppaansa ja siirrytään taas yleisemmälle tasolle:
Olen silloin tällöin miettinyt sitä, että tekevätkö nämä uskonsa tuputtajat ja kadunkulmaevankelistat enemmän hallaa kuin hyötyä asialle saamalla ihmiset yli-innokkuudellaan allergisiksi koko aihepiirille.
Tiedän, että tähän on kaksi ristiriitaiselta vaikuttavaa vastausta:
a) Menkää ja julistakaa evankeliumia!
b) Jumala antaa uskon kenelle hän haluaa ja paaduttaa kenet haluaa.
(En vaivautunut kaivamaan kyseisiä oikeita sanamuotoja ja raamatunkohtia todisteeksi, koska tietänette kyseisten ajatusten Raamatusta löytyvän.)
-
Olen silloin tällöin miettinyt sitä, että tekevätkö nämä uskonsa tuputtajat ja kadunkulmaevankelistat enemmän hallaa kuin hyötyä asialle saamalla ihmiset yli-innokkuudellaan allergisiksi koko aihepiirille.
Tiedän, että tähän on kaksi ristiriitaiselta vaikuttavaa vastausta:
a) Menkää ja julistakaa evankeliumia!
b) Jumala antaa uskon kenelle hän haluaa ja paaduttaa kenet haluaa.
(En vaivautunut kaivamaan kyseisiä oikeita sanamuotoja ja raamatunkohtia todisteeksi, koska tietänette kyseisten ajatusten Raamatusta löytyvän.)
Paaduttamisesta:
rovasti Olavi Peltola näkee asian näin:
"Kun Jumala paaduttaa ihmisen, on tätä edeltänyt ihmisen oma paaduttaminen. Raamattu kertoo faraon sanoneen omahyväisesti: ”Kuka on Herra, jota minun pitäisi kuulla?” (2 Moos 5:2). Sitten se kertoo, että ”kun farao näki, että vitsaus oli ohi, hän paadutti sydämensä eikä kuunnellut Moosesta ja Aaronia, niin kuin Herra oli sanonutkin” (8:11). ”Mutta farao paadutti sydämensä tälläkin kertaa” (8:28 ). ”Hän ja hänen hoviväkensä paaduttivat sydämensä” (9:34)."
Kadunkulmaevankelistoista:
Onneksi sentään on vielä niitä Jumalan hulluja, jotka harrastavat kadunkulmaevankeliointia ("Niin Herra sanoi palvelijalle: 'Mene teille ja aitovierille ja pakota heitä tulemaan sisälle, että minun taloni täyttyisi"). Ei se ihmisen lihalle ole mukavaa työtä. Paljon helpompaa olisi pysyä kotona ja voivotella oman uskon heikoutta ja hirmuista epävarmuutta. Kuitenkin tällaisten kadunkulmaevankelistojen työn jäljiltä on mm. monia, yllättävän monia Jeesuksen löytäneitä kadun miehiä ja naisiakin. Minkä arvon annamme esim. sille, että rappioalkoholistin elämä muuttuu dramaattisesti? Edesmennyt Lauri J. oli helsinkiläinen rappioalkoholisti. Hänet poimi eräs uskovien joukko kyytiinsä ja vei toipumaan siihen tarkoitukseen varaamaansa ja kustantamaansa taloon. Ensimmäisen viikonlopun Lauri liikkui kontaten, kun jalkapohjat olivat hajalla. Olihan sukat ja kengät juuri poistettu jaloista ensimmäisen kerran kuukausiin...
Laurista tuli uskova mies, innokas Jeesuksen todistaja. Hän kävi myös mm. Pohjois-Koreassa avustusmatkalla. Siellä tuo entinen linnakundi ja rappioalkoholisti sai kunniakyydin, kuten valtiomiehet konsanaan. Hänen kohdallaan tapahtui sillä hetkellä kirjaimellisesti nämä psalmin 133 sanat:
"5. Kuka on niinkuin Herra, meidän Jumalamme, joka korkealla asuu
6. ja katsoo syvälle - taivaassa ja maassa?
7. Hän, joka tomusta nostaa alhaisen, korottaa loasta köyhän
8. asettaaksensa hänet ruhtinasten rinnalle, hänen kansansa ruhtinasten
rinnalle,"
Tosikertomus Laurista:
http://www.onewaymission.fi/henkilo/lauri_jakkila.php3
-
Keskustelu on ollut henkevää ja eritoten hengellistä, mutta tematiikka kaappikristityistä jäi hieman etäiseksi. Mielestäni Suomessa ei ole kaappikristittyjä. Jokainen uskoo omalla tavallaan. Ja näitä ihmisiä on noin 85 prosenttia suomalaisista. Kaappikristityn vastine olisi julkikristitty, joka tarkoittaa, että hoilottaisi kaikille vastaantuleville kristillisestä erinomaisuudestaan.
-
Minusta Pauli Aalto-Setelän kolumni oli sisällöltään hyvä. En kuitenkaan käyttäisi termiä kaappikristty koska se vetautuu kaappihomouteen. Minusta suurin osa kansasta on ihan avoimesti kristittyjä vaikkeivat parannusta toisilleen saarnakaan.
-
Pitäisikö keksiä toinen nimitys? Miten olisi kamarikristitty tai kotikristitty?
-
Pitäisikö keksiä toinen nimitys? Miten olisi kamarikristitty tai kotikristitty?
Tuli mieleen, että "Mind your own business" -kristitty olisi aika kuvaava, mutta mitenpä tuon sutjakkaasti suomentaisi? Ei Kuulu Sulle eli EKS-kristitty? Parempia ehdotuksia?
-
Minusta edellä olevat nimitykset ovat vähetteleviä tai jopa pilkallisia. Aalto-Setelä nimitti itseään ja kaltaisiaan kaappikristityksi jotenkin huumorilla ja suvaitsevaisuudella. Tuo EKS-kristitty on jo lähellä kivitystä.
Vai ymmärsinkö väärin?
kamari-kristitty ja kotikristity ei sen sijaan vähättele mutta ei taida kuitenkaan kuvata täysin.
-
Minusta edellä olevat nimitykset ovat vähetteleviä tai jopa pilkallisia. Aalto-Setelä nimitti itseään ja kaltaisiaan kaappikristityksi jotenkin huumorilla ja suvaitsevaisuudella. Tuo EKS-kristitty on jo lähellä kivitystä.
Vai ymmärsinkö väärin?
kamari-kristitty ja kotikristity ei sen sijaan vähättele mutta ei taida kuitenkaan kuvata täysin.
Ymmärsit ehkä hieman väärin. Yritin nimittäin juuri laajentaa tuota kotikristitty-termiä sisältämään myös ne ihmiset, jotka eivät halua kuulla asiasta puhuttavan ollenkaan. Eli, joille usko on myös siinä mielessä "yksityisasia", että "älä tule puhumaan minulle uskostasi". Tarkoitus ei ollut mitenkään vähätellä ketään, sori :oops:. (Ja kun minä välillä on tämä taipumus yrittää hieman leikitellä sanoilla, niin näitä väärinymmärryksiä täällä sattuu :smt090. Olisi kai taas pitänyt tajuta laittaa siihen joku sopiva hymiö perään.)