Se vie hetken päästä mukaan ns. sisäpiiriin. Kohdallani on varmasti ainakin osittain kysymys laiskuudesta lähteä etsimään ihmisiä, ryhmiä ja yhteisöjä. On tällä(kin) paikkakunnalla sellaisia aktiviteetteja joihin mielelläni osallistun. En kuitenkaan koe, että olisin osa seurakuntaa samalla tavalla kuin siinä seurakunnassa, joka oli aikoinaan kotiseurakuntani. Sekin varmasti vaikuttaa, että täällä ei ole yhtään sukulaista tai pitkän linjan ystävää samassa seurakunnassa. "Alkuasukkailla" niitä on. Tavataan serkkuja, tätejä ja setiä jumalanpalveluksen jälkeen. Itse siinä sitten moikkalee kaikille kenen naama näyttää vähänkin tutulta. Ja kun on juureton olo, ei niin helposti kiinnity mihinkään. Ja tämä paikkakunta on kaikinpuolin sisäänpäin lämpiävä. Ei siis ihme, että seurakuntakin on.
Se, miksi paperit aikoinaan lähtivät kulkemaan mukanani, on kimurantti juttu. Ensinnäkin ajattelin pitkään, että seurakuntaan voi vain mennä. Että se olisi jotenkin standardihommeli kaikkialla. Ei se ole, koska ihmiset muodostavat seurakunnan.
Ihan muihin juttuihin pompaten... sitä olen monesti ihmetellyt, että miten miehet suostuvat liittymään kirkkoon häiden takia. Jos on tehnyt sen päätöksen, että kirkkoon ei kuulu, pitäisi päätöksessä pysyä. Jos se taas ei käy tulevalle vaimolle, voi parinvalinna onnistumista pohtia parikin kertaa. Eräässä tapauksessa mies kävi jopa rippikoulun (uskonnoton perhetausta), jotta tulevan vaimon toiveet täyttyivät. En malttanut olla sanomatta tälle miehelle, että sinähän se taidat melkoinen nössö olla, seisoisit periaatteidesi takana. No, erosi häiden jälkeen kirkosta, joten kai se sitten hänelle riitti. Tässä kohtaa vaimo tosin olisi voinut seisoa periaatteidensa takana ja vaatia pysymään kirkon jäsenenä. Ei tälle kirkko paljon voi mitään. Jos ihmiset näin haluavat toimia, sitä on vaikea rajoittaa. Rippikoulukin kun kuitenkin on aika iso vaiva yksien häiden takia.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...