Jos tahtoo perehtyä, löytyy Mediapinnan kustantamana kaksikin kirjaa vanhasta tutusta espanjalaisesta reitistä, kokemusneen, pysähdyspaikkoineen. Joku sen kulkenut on kummankin kirjoittanut, kehuivat hyviksi kun seuroissa kävin. Kävin kuulolla, kun eräs nuori nsinen, tyttö oikeastaan, kertoi kun oli sen kävellyt.
Kokemus muistutti hieman Lapin vaellusta. Siinä pääsee eri tavoin arjesta eroon, kun fyysisten rasitusten kanssa toimeen tulemisesta tuleekin pääasia, kuten kävellään kaatosateessa kun ei voi paikallekaan jäädä, yritetään sytyttää nuotio ja lsittaa ruokaa, siis, asiat jotka kuuluvat siihen kuonka voi, ja juuri ruumiillisuus, kyllä korostuvat. Mielensisällöistä karisee pois muu kuin että kuinkahan tää suo selvitetään. Missäs olisi hyvä vessan paikka. Kuka pystyttää teltan.
Muinaiset vaellukset olivat liiankin haastavia, saattoi vaeltaja jäädä sille tielleen. Kaikesta rasittavuudesta huolimatta Lapin vaelluksille aina vaan piti päästä. Ilman ei olisi jaksanut arkea.
Yksinäisyys on myös hyvä tapa kohdata ajatuksensa. Tai äänetön taivaltaminen, kuunnelka hiljaa toisten juttuja. Vaellettaessa pyhiin piti kai meditoida ja rukoilla.