Alun pitkä sekava sepustukseni jaksettiin kahlata tajuttoman hyvin läpi, kiitoksia!
Mietin kuinka paljon helpompi halukkaan on liittyä ryhmään,. jos "meihin kuulumista" suorastaan tyrkytetään, ja selitetään kuinka helposti se käy. Mutta entä sitten! En omalla kohdallani ollut hyväksynyt sitä, minkä tiesin odottavan: Huumaavaa tunnelmaa, tunteiden liikuttelua, vetoavaa vakuutusta kuinka elämästäni mahdollisesti puuttuva kerralla ropsahtaisi minulle, ja väärimpänä kaikesta, toimintaa siten, että en aikuistuessani enää olisikaan koko itselläni mikana elämän tärkeimmissä valinnoissa, uskoessani, että ymmärrys tulee syrjäyttää. Ei niin! Ei se "järkenne nyt vangitkaa" takuulla merkitse silmät ummessa valikoimista. Tuo ammatti, tuo puoliso, tuo työpaikka ja niinedelleen.
Hyvä niinkin, että siirsin rippikouluun lähtöä' kunnes tiesin mitä se minulle merkitsee. Ihmeellistä suorastaan sen oivaltaminen, ettei uskoon voi "tulla", kuin valitsisi paidan päälleen ja heittäisi sen pois ellei väri näytä hyvältä, vaan, että kyseessä on suhde toisen kanssa, ja sillä toisella on oma sanottavansa, ollaanko väleissä.
Mutta armias, kun pääsin sitten isoseksi! Sen sijaan, että osaltamme oltaisiin kannettu huolta siitä, että ketään esimerkiksi ei siinä valtavassa sadan hengen leirissä syrjitä tai kiusata, että kaikki tuntevat olevansa kotonaan, että kukaan ei ala pelätä huomista maailmanloppua, että ketään ei käytetä mitenkään hyväksi, että leiriläisistä jokainen saa sellaista tukea kuin tarvitsee, vaikka oppimisessa, ja ellemme osaa riittäisi kun huomaisimme, loppu olisi aikuisten asia --- ei puhettakaan. Viimeksi kaikesta, että itse olisin niille nuorille, joista kai monelle sadalle ennätin "todistaa" olisin kertonut tuosta mitään. Siinä olisi ollut häivähdys Jumalasta todistamista. Silloin kukin kertoi "todistuksena" kuinka oli itse tullut uskoon!
................................
Kalistaja kyselee mikä on seuroissakävijäluku tuolla toisessa ketjussa, eikä hän vaikuta - siis, vaikuta - oikein tyytyväiseltä nykymenoon. Olenko oikeassa? Mutta ei suinkaan liike voi itsetarkoitus olla? Sisältö on toinen asia... Itse tässä mietin tuota menoa ja edelleen olen ymmälläni, kuinka minut sillä tavalla saatiin heittämään ymmärrykseni mereen, sillä kyllä' meilläkin taidettiin vähän saldoja keräillä. Sitä en ihmettele, ettei kristinuskosta kukaan tahtonut puhua kanssani kun minun suuni oli täynnä vastauksia.
Nyt ei ole kuin ymmälläänoloa. Miten nyt sitten olisin kristitty - todella? Oliko lopulta kukaan Kristusta itseään lukuunottamatta sellainen?
