Jostain syystä useimmat niistä seurapuheista, joiden sisältöä muistan vielä vuosien takaa, ovat maallikoiden pitämiä. Eivätkä ne puhujat ole tietääkseni olleet mitään parkkiintuneita seurapuhujia, päinvastoin.
Olen järkeillyt asiaa seuraavasti.
Mieleenjäävä puhe on kuin hirsi, jossa näkyvät piilun jäljet.
Puhujalla on ollut asia, jonka hän on halunnut kertoa, ja se asia on tekeentynyt aivoissa ehkä pitkäänkin.
Puhetta ei ole valmisteltu viimeistellysti. Se syntyy puheen aikana, on ehkä sanonnaltaan hakeva, kömpelökin, mutta tuore ja usein yllättävä.
Se alkaa hiljaisuudesta, penkin narahduksesta. Puhuja tietää, mistä aloittaa ja osaa lopettaa sen ainoan asian loputtua.
Puheen päättää piste, se on: hiljaisuus.
Kuulijan on helppo kuunnella keskittyneesti, koska puherytmi on luonteva, juttelunomainen, samoin ilmaisuvalikoima ja sanasto.
Vastakohta on kirjoitettu puhe. Paras seurapaikka on sellainen, jossa on tulisija. Siinä poltetaan ennen seuroja puhujien konseptit.
Mt
