Suru ja katumus

[Leena]

Rattoisa teema kun kesä on ihanimmillaan.  Saa nähdä jaksaako kukaan kiinnostua. 

Surulle löytyy Wikipediasta määritelmää mutta kas kummaa, katumukselle ei. Taas olisi hyvä näitä vähän ymmärtää, niinkuin "onnea" keväämmällä.  Joskus osuu tilanteeseen jossa katuu ja suree - ja näköjänsä vielä yhdessä esiintyvät nämä. Katuu ja suree tosissaan, eikä tiedä kuinka korjata.   OK, kukaan ei saanut vammoja eikä kuollut eikä edes tullut kaltoin kohdelluksi.   Oikeastaan on, paradoksaalista kyllä, erityisen  vaikeata se, että tilannetta ei voi korjata sillä tavoin kuin ehkä ihmisen kyseessä ollen voisi, eli pyytämällä anteeksi ja yrittämällä korjata.

Luulen että useille on varsin tuttua tämä:  Saattaa pidemmän aikaa olla fiiilis että nyt on kyllä sässinyt jotakin, mieluiten purkaisi ties mitä kuin puretaan väärin neulottu villapaita. Voi olla jopa siten, että on saanut neuvon toimia tietyllä tavalla, ja seurasi sitä kaduttavaa ja surullista, mutta eihän sitä neuvojaa voi syyttää.  Itse on vastattava siitä,  keneltä alkaa neuvoja pyytää, ensinnäkin, toisekseen, kyllä sopii hieman katsoa itse eteensä ja jos tulee viidettä kertaa fiilis että onhan tuo noin periaatteessa ammattitaitoinen ja noin, mutta ohje vähän erikoinen, niin hölmöhän on jos sitä kuuntelee. 

Suru on erikoinen tunne. Melkein helpottaa, kun päästää sen mieleensä. Mutta katumus minua mietityttää. Pidän noista Siikkareista, monista, juuri sen tähden, että niitä lauleskellessa on, kuin joku ymmärtäisi miltä itsestä tuntuu. Katumisessa on korjaamisen halua, ja samalla surua - kaikkea ei saa ehjäksi.  Silti on kuin jäisi miettimään: Saisikohan tuota vielä jotenkin korjattua. Mietin tässä sitä, onko se myös eräänlainen keino pitää kiinni menneestä, jolle ei mitään mahda, josta olisi ote irroitettava, ja jatkettava matkaa.

Vaikka ne ovat raskaita tunteita, en tahtoisi olla ilman... vielä raskaampaa silloin olisi, luulen. Ihmisten välillä kai ei mikään pelitä ilman näitä kahta  - kaikista nyt tietty saattaa olla vaikeaa pitää, ja joskushan joku osoittaa koko olemksellaan, ettei kerta kaikkiaan tahdo että hänestä pidettäisiin..ja tietysti on niin että ystävät valitaan itse, sukulaisia ei voi    Varmaan niitä parhaita oppeja  taottiin päähän, kun selvitettiin erinomaisen yksityiskohtaiseti joskus silloin joskus, että  potilaaalta muuten saa todella (!)  pyytää anteeksi ja ihmeen hyvin ne jaksavat antaa. Ei sitä työtä olisi muutoin jaksanut tämänkään vertaa...niihin jäi hyvät välit ja hyvät muistot, jos ei pääse enää takaisin, niin ettei siitä enempiä...mutta se on konstikasta kun katuu jotakin tyhmyyttä, joka on aivan muuta, jonka otti tehdäkseen tai josta otti vastatakseen, ja nurin mentiin - eikä keksi miten korjaisi. 

 

[Salis]

Luulen että useille on varsin tuttua tämä:  Saattaa pidemmän aikaa olla fiiilis että nyt on kyllä sässinyt jotakin, mieluiten purkaisi ties mitä kuin puretaan väärin neulottu villapaita. Voi olla jopa siten, että on saanut neuvon toimia tietyllä tavalla, ja seurasi sitä kaduttavaa ja surullista, mutta eihän sitä neuvojaa voi syyttää.  Itse on vastattava siitä,  keneltä alkaa neuvoja pyytää, ensinnäkin, toisekseen, kyllä sopii hieman katsoa itse eteensä ja jos tulee viidettä kertaa fiilis että onhan tuo noin periaatteessa ammattitaitoinen ja noin, mutta ohje vähän erikoinen, niin hölmöhän on jos sitä kuuntelee. 

On tärkeätä, että ihminen ymmärtää tehneensä väärin. Se on juuri katumusta. Ja kun on tehnyt väärin, paras katumuksen muoto on pyytää anteeksi. Teemme jatkuvasti valintoja, toisia tietoisia, toisia taas vähemmän harkitusti, toisia taas automaattisesti. Ja kun teemme valintoja, ne saattavat satuttaa kanssaihmisiämme, omaisiamma, rakkaitamme. Siksi on hyvä, että katuu. Mutta elämä ei voi olla jatkuvaa katumista. Epäonnistumisia, huonoja valintoja, väärä käyttäytymistä ei voi märehtiä, koska ihminen tekee jatkuvasti virheitä.

Suru on asia erikseen. Siis aito suru.

[Leena]

On tärkeätä, että ihminen ymmärtää tehneensä väärin. Se on juuri katumusta. Ja kun on tehnyt väärin, paras katumuksen muoto on pyytää anteeksi. Teemme jatkuvasti valintoja, toisia tietoisia, toisia taas vähemmän harkitusti, toisia taas automaattisesti. Ja kun teemme valintoja, ne saattavat satuttaa kanssaihmisiämme, omaisiamma, rakkaitamme. Siksi on hyvä, että katuu. Mutta elämä ei voi olla jatkuvaa katumista. Epäonnistumisia, huonoja valintoja, väärä käyttäytymistä ei voi märehtiä, koska ihminen tekee jatkuvasti virheitä.

Suru on asia erikseen. Siis aito suru.

Niin on, ja kun katuu juttua joka ei ketään vahingoittanut niin kai sitä vain roikkuu menneessä mokassa märehtimässä itseään. Täytyy ajatella asiaa.  Joskus on lähdettävä jatkamaan matkaa - huumoria on sanottu parhaaksi suojavarustukseksi ja jos osaa nauraa itselleen, hyvä olisi. Toisinaan on vaikea erottaa sitä, oliko omasta toiminnasta sittenkin vahinkoa, ja se on tukalin tilanne.  Toivoisin myös että katumuksesta olisi vaikka määritelmä - niinkin pinnallisen oloinen juttu auttaa ajattelemaan, ja sitä tietä eteenpäin - kuka menee mitäkin tietä, joku sitä.

Suru auttaa irrottamaan otteen, ja joskus sitä kai sitten pystyy suremaan - irrottamaan itsensä menneestä, kaikesta siitäkin, mille ei mitään enää voi.  Suru on hyvästelyä.

[ULLA50]

"Suru on erikoinen tunne. Melkein helpottaa, kun päästää sen mieleensä. Mutta katumus minua mietityttää. " kirjoitat Leena viisaasti.

Ehkä myös katumus on tietynlaista surua - ovathan "katua" ja "kadota" etymologisesti samaa juurta. Katumukseen liittyy siis haikeutta ja itkua siitä, että mennyttä ei saa takaisin. Katuva ymmärtää, mitä kadotti. 

[Salis]

Ortodoksisessa kirkossa puhutaan katumuksen sakramentista. Katumuksen sakramentin tarkoitus on siis puhdistaa ihminen siitä, joka estää häntä elämästä Jumalan ja muiden ihmisten yhteydessä. Katumus tarkoittaa siis avointa keskustelua Jumalan kanssa ja syntien tunnustamista hänelle. Kysymys on siis synnintunnustuksesta, josta saa synnin päästön. Itse ajattelisin katumusta enemmänkin anteeksipyytämisenä kuin synnintunnuksensa, mutta käypä se niinkin.

[Leena]

Olen miettinyt samaa. Wikipedia ei tunne muuta "katumusta" kuin tämän. Joka tapauksessa katumukseen saattaa liittyä jotakin, joka on puhdistavaa ja eheyttävää, ei pelkkää manailua mokista. Ihmisten kesken se tärkeintä on, mutta ehkä sitten pätee muuhunkin.

Kyllähän ihmiset "katuvat" pientä ja suurta "kaduttaa että ostin nuo verhot" ja alkuun kun tähän törmäsin tuo särähti vähän korvassa. Ajattelin, että ihanko kadut...no, on kaduttavat vähissä eli sikäli hyvä tilanne...mutta saihan tuostakin kuunnellessaan irti jos mitä. Siinä ne nyt ovat eikä uusiin ole varaa. No, muistuttavathan siitä että harkintaa jatkossa...ja niinpoispäin. 

Katumus ja suru mahdollisesti ovat niitä kokemuksia, jotka muuttavat ihmistä.  Surusta olen kuullut sanottavan, että sureva tarvitsisi sekä sisä- että ulkopuolelleen hyvän suhteen toiseen, hyvän mielikuvan tai läsnäolijan mielen maailmassa,. ja Jumalahan on siinä tyrkyllä, suorastaan...hyvä olisi jos ulkopuolellekin joku löytyisi, jok jolle puhua tai jonka kanssa vaieta surustaan.

Katumuksen kanssa saattaa olla samoin. Siinäkin auttaa jos on jakaja, luulen. Ortodoksinen kirkko kyllä palvelee siinä hyvin, ja toivoisin, että se eläisi luterilaisuudessa selkeämpänä.  Jokseenkin tiedän mitä ihmisen mielessä tapahtuu kun hän suree, mutta mitä tapahtuu, kun katuu. Jotakin tervehdyttävää parhaimmillaan - ellei se jää hukkaanheitetyksi manailuksi ja pysäytä ihmistä. Näin se nyt meni - ei ollut hyvä - en voi korjata - löytyykö silti tie eteenpäin? Kulkeeko sitä tietä erilainen ihminen, kuin oli se joka saapui tälle virstantolpalle?

Ovatko ne yksityisiä, yksinäisiä vai yhteisöllisiä tunteita - mietin tuota jaettavuutta, joka toisaalta surun kohdalla on osoittautunut hyväksi, ja sitä että katumus katolisissa kirkoissa on sakramentti - arkeen kuuluvaa pyhää. Toisaalta ymmärtämätön suruun tarttuminen saa pahaa aikaan, ja talvemmalla ripistä keskusteltaessa mieleeni jäi vain se monen kommentti, ettei ole oikein kehen luottaa. Luterilainen kirkko ei erityisemmin auta asiaa, sillä ripin kaavakin poistettiin uudesta kirkkokäsikirjasta - siihen saattoi hämmentyneinkin pappi tarttua, ja hätätilassa saattoi sanoa että anna käsikirja niin minä näytän mitä tarkoitan...

[Salis]

Luterilainen kirkko ei erityisemmin auta asiaa, sillä ripin kaavakin poistettiin uudesta kirkkokäsikirjasta - siihen saattoi hämmentyneinkin pappi tarttua, ja hätätilassa saattoi sanoa että anna käsikirja niin minä näytän mitä tarkoitan...

Kaikesta, mitä seurakuntien papit tekevät, ei ole mainintaa kirkkokäsikirjassa. Rippejä vastaanotetaan, katuvia ihmisiä vapautetaan taakoista, surussa ollaan syvästi mukana.

Katumuksen perusta on ihmisen omat arvot eli käsitykset siitä, mikä on oikea, mikä väärä, mikä pahaa, mikä on oikeudenmukaista. Mutta se, että katumuksesta ja itsensä ruokkimisesta tulisi ev.lut kirkon sakramentti. Sellaista en voi hyväksyä. Katua pitää, pitää tiedostaa oikea ja väärä, pitää pyytä anteeksi, mutta katumuksesta pitää nousta ylös ja ryhtyä taas elämään.

[Leena]

Kaikesta, mitä seurakuntien papit tekevät, ei ole mainintaa kirkkokäsikirjassa. Rippejä vastaanotetaan, katuvia ihmisiä vapautetaan taakoista, surussa ollaan syvästi mukana.

Se on totta. Tästä jutusta on joidenkin pappien kanssa ollut puhetta, ja lähinnä he sitä kaavan poistamista pahoittelivat. Eihän sen olisi ollut tarpeen mennä käsikirjakaavan mukaan, mutta kaavan olemassaolo oli selkeyttänyt näkemystä siitä että rippi on kirkollinen toimitus johon voi suhtautua yhtä rauhallisesti kuin kasteeseen tai vihkimiseen.  Samoin joskus on ollut keskustelua sielnhoidon sisällöstä. Se näyttää noudattavan vähän samoin kuin psykoterapian viitekehysten arvostukset, heiluriliikettä. Joskus on ollut käytössä jokin oikea-väärä -akseli, joka pehmeni ja johon tuli sitten enemmän ihmistä ymmärtävää ja kuuntelevaa otetta siinä määrin, että rippi hukkui siihen kokonaisvaltaisuuteen. Nyt se kuulemma tekee paluuta, sillä ihmisillä on kuitenkin näkemyksiä oikeasta ja väärästä, ja joskus on vaikea jatkaa matkaa, ellei saa anteeksi.  Rippi on siinä hyvä, sillä kaikkia ei millään saa pakotettua uskomaan helposti sitä kirkon yhteistä synninpäästöä kohdalleen.  Se oli juuri joillekin vähän "syntymässä säikähtäneille" hyvä apu. Muuten he jumittuvat itseruoskintaan. 

Siinä mielessä koettiin ristiriitaisenna se, että kun ripin merkityksestä on alettu enemmän keskustella ja opettaakin, että sielunhoito voi olla niin yksinkertaista joskus, katoaa kaava käsikirjasta.

[Leena]

Kysyin kerran yhdeltä papilta mitä hän tekee jos joku tulee ja tunnustaa jotakin johon ei voi olla syyllinen mutta on ilmeisen vakavissaan - siis, että on sytyttänyt maailmansodan tai muuta.  Hän sanoi mietittyään hetken että kyllä hän sen anteeksiannon sanat lukee, ja ottaa vasta sen jälkeen puheeksi sisällön - että olisikohan nyt paikallaan muukin apu kuin tämä keskustelu.  "Ihmisen mielessä on jotakin johon nämä sanat kaikesta huolimatta vasataavat"  vai kuinka se oli - körttipappi ja jos nyt miettii miksi olen täällä niin jäljethän johtavat sylttytehtaalle.  

Luther kai oli hilkulla tehdä tästä sakramentin - kuka muistaa? Kasteessa ja ehtoollisessa oli väline - vesi,  ja viini ja leipä.  Tästä tuo konkreettinen puuttui.  

Mutta yhtä kaikki - se ei sitä ole.  Silti se on asia joka itseäni mietityttää. Jos siihen kasvaa aivan nuoresta ja on luterilainen, niin aina ei ole ollut ihan ongelmatonta. Tässä oli välissä pitkä psykoterapeuttisen orientaation kausi, joka varmaan oli hyvä monin tavoin. Paitsi jos kyseessä oli katumus ja syyllisyys joka ei rahoittunutkaan - mutta niitä motiiveja jataustatekijöitä saa tutkia muualla tarpeekseen.

Joku tuttu teologi sanoi olevansa pulassa rippikierteisten ihmisten kanssa - mutta hän on kyllä ainoa tuntemani. MIetin jättivätköihmiset  tullessaan sitten jotakin kertomatta, ja yrittivät paikata, vai mitä ihmettä.   Tulee mieleen se minainen muori jolle ortodoksi-isä lopulta sanoi että kyllä muori voi rauhoittua nyt vihdoinkin, kun muori on viisi-kuusi vosikymmentä tätä samaa nuoruuden hairahdusta kantanut tunnollaan, puuttuuko muorilta uskoa? Kyllä Jumala sen on jo antanut anteeksi ja unohtanut.  Muori oli ilmaissut syvän pahoittelunsa Jumalan huonosta muistista ja sanonut että "sitä ol nii mukavata muistella"... no, kai se saattaa niinkin mennä...

[Salis]

Joku tuttu teologi sanoi olevansa pulassa rippikierteisten ihmisten kanssa - mutta hän on kyllä ainoa tuntemani. MIetin jättivätköihmiset  tullessaan sitten jotakin kertomatta, ja yrittivät paikata, vai mitä ihmettä.   Tulee mieleen se minainen muori jolle ortodoksi-isä lopulta sanoi että kyllä muori voi rauhoittua nyt vihdoinkin, kun muori on viisi-kuusi vosikymmentä tätä samaa nuoruuden hairahdusta kantanut tunnollaan, puuttuuko muorilta uskoa? Kyllä Jumala sen on jo antanut anteeksi ja unohtanut.  Muori oli ilmaissut syvän pahoittelunsa Jumalan huonosta muistista ja sanonut että "sitä ol nii mukavata muistella"... no, kai se saattaa niinkin mennä...

Katolinen kirkko katkaisee katumuksen kierteen ripin kautta. Niinpä katolilaisissa maissa käydään ahkerasti ripillä. Kun on ripittäytynyt, ja pappi antanut synnit anteeksi, voi taas tehdä syntiä ilman katumusta. Luterilaisissa maissa kuten Suomessa häpeän ja syyllisyyden tunto on istutettu ainakin suuriin ikäluokkiin. Kun teki jotakin väärin, tunsi häpeää. Äitini istutti minuun tämän voimakkaan häpeän ja syyllisyyden tunnon niin, että nuorempana tunsin syyllisyyttä muidenkin kommelluksista. Häpeästä irtautuminen oli hidas prosessi.

[AKUANKKA313]

Liian pitkäaikainen surukin voi vääristää kokemusmaailmaa kielteisemmäksi.
Mutta kristinuskossa on järkeä, siitä kertoo häpeä ja katumus.
Nuorena ja kokeilunhaluisena sitä ei välttämättä suunnittele elämäänsä kovin pitkälle.
( ja )Ajattele sitä miten synti voi seurata, sen saattaa joutua kohtaamaan pitkin elämäänsä.
Monet keskiverto nuoret menevät joukon jatkona kaikkeen mukaan mihin muutkin, etteivät jäisi ulkopuolisiksi.
He haluavat hypätä elämän rattaisiin nuorena ja luulevat olevansa vahvempia kuin ovatkaan..
Katumus voi iskeä kovankin surun muodossa. Suru voi nostattaa katumuksen. Ja häpeä seuraa.
On valittava tie jota seurata. Kapea ja ohdakkeinen tie ei ole kaikista houkuttelevin.
Omaa hyvinvointiakin on ajateltava. Mutta eikös monilla kristinuskon opetuksilla ole monesti
kauas katseinen sija elämässä. Ei voi ajatella vain tätä hetkeä, eikä vain itseä.
On oltava tavoitteita, ettei jää paikalleen märehtimään. Ei saa antaa periksi, kun on vaikeaa.
Turhautunut ihminen on usein välinpitämätön kanssa ihmisiään kohtaan.

[Leena]

Mutta eikös monilla kristinuskon opetuksilla ole monesti
kauas katseinen sija elämässä. Ei voi ajatella vain tätä hetkeä, eikä vain itseä.
On oltava tavoitteita, ettei jää paikalleen märehtimään. Ei saa antaa periksi, kun on vaikeaa.
Turhautunut ihminen on usein välinpitämätön kanssa ihmisiään kohtaan.

Sori, piti katkaista hyvä pätkä kun tämä läppäri on hankala. Kyllä on - ja jotenkin se noin menee, suru ja katumus näyttävät kytkeytyvän toisiinsa, syvä häpeä myös. Helpottaa jos saa anteeksi sen mikä typeryyteen vei ja typeryyden - etenkin ellei voi korjata. Suru toisaalta irrottaa entisestä, ja kaikkea mikä auttaa jatkamaan, kannattaa käyttää. Ehkä samaa hölmöyttä ei ihan mielikseen itse tee heti uudestaan --- joskin ripin inflaatio saattaa sellaiseen johtaa --- en osaa sanoa katolisista koska itse asiassa heidän käytäntönsä ja uskonopin painotuksensa ovat yllättävän erilaiset kuin meidän, olkoonkin että kristittyjä ollaan.

Luterilaisuudessa rippi on hieman vieraampi joskin kuulemma tekemässä comebackia --- eihän se ole muuta kuin samaa anteeksipyytämistä ja hyvän omantunnon pyytämistä kuin arkinen iltarukous, ja nähty on, että uusi aamu uuden armon tuodessaan tuo erinomaisen hyvän tilaisuuden tehdä syntiä jälleen. Eli siinä mielessä mikään ei muutu.  Se sopii joillekin ja huojentaa joitakin joiden on muutoin jostakin syystä vaikea uskoa elleivät omin korvin kuule saaneensa anteeksi...eihän siinbä muusta ole kyse...no Lutherilla on ne listansa katekismksessa kyllä myös.

Ehkä olisi hyvä myös osata erottaa milloin ihmisen voisi ohjata psykoterapiaan. Ihan kohtuuttomat syyllisyyden- ja häpeäntunteet, jotka eivät helpotu kuuluvat muualla käsiteltäviksi. Ihminen saattaa kyllä joutua vähän hassuun tilanteeseen; Psykoanalyysin aikana tavallisesti vähän vältetään jaarittelemasta omia asioita monelle taholle, ja silloin taas on hölmön tuntuista selittää analyytikolle asiaa josta on fiilis että tämä kuuluisi papille - tämä on minun ja Jumalan välinen asia - minä yksinkertaisesti tein väärin, eikä tässä piilotajuisten motiivien kartoittaminen tee mustaa valkeaksi. Ja sitten taas... harvallapa on tämmöistä tapaa ja harvat ramppaavat analyysissa kymmentä vuotta, joten tuskin tuosta ongelmaa kannattaa tehdä.

[Salis]

Luterilaisuudessa rippi on hieman vieraampi joskin kuulemma tekemässä comebackia --- eihän se ole muuta kuin samaa anteeksipyytämistä ja hyvän omantunnon pyytämistä kuin arkinen iltarukous

En kuitenkaan suosittele katolista rippikäytäntöä. Ripille tullut: "Padre, olen tehnyt syntiä. Tapoin juuri ihmisen". Padre: "Rukoile 50 avemariaa ja syntisi on anteeksi annettu. Mene rauhassa." 

[Leena]

En kuitenkaan suosittele katolista rippikäytäntöä. Ripille tullut: "Padre, olen tehnyt syntiä. Tapoin juuri ihmisen". Padre: "Rukoile 50 avemariaa ja syntisi on anteeksi annettu. Mene rauhassa." 

Ehkä löydämme jonkin kompromissin.

[juhani]

pappi soittaa poliisin... ?