En oikeastaan. Silloin valitaan yleensä hyvin selkeästi se uusi omaksi ja oikeaksi.
Mietin nyt erityisesti kolme- neljä vuosikymmentä matkaa tehneiden (joku hyvin rohkea sanoisi näin, en keksi muuta!) sieluntilaa. Aika monen kokemus on, että sitä me emme ainakaan ole, kuin 70-luvun seurakuntanuorina.
.............................................
"Minusta" tulee aikuinen, lapseksi ei voi jäädä eikä lapsuuteen palata. Niin huomasi Paavalikin itselleen käyneen. Jeesus, puhuessaan lapsen uskosta ei kaiketi tarkoita lapsellista uskoa. Se, joka Jumalalta otetaan jatkuvasti vastaan niinkuin lapsi, on jotakin muuta kuin sitä. Lapsen maailma on hyvän sadun ja hirvitysten maailmaa. Aikuistuminen ei ole syntiä, eikä itsetarkoituksellinen lapsekkus ole mitään mitä meiltä vaaditaan - tämän uskon itse. On suostuttava kasvamaan.
........................................
Tilalle saattaa ainakin alkuun löytyä nuoren usko - toisinaan tarjollakin on suoranainen nuorisouskonto, joka on ehdoton ja aika ajattelematon, eikä se kestä puolestaan aikuisuuden haasteita, ja mielestäni tässä se ensimmäinen pulmakohta piilee. Nuoruuden myötä menetetään uskokin. Kun Jeesus sitten taas jostakin syystä kelpaisi kehiin, ---ja hänhän tulee kun pienenkin raon löytää,---- hänen myötään otetaan kehiin kolmevitosen tavat ja elämä ja identiteetti. Mutta kun elämä vie siitäkin eteenpäin.
Tämä kulku taitaa olla kovin töksähtelevää. Ensikääntyminen nelitoistavuotiaana -. ja vahingossa pyhinä pidetään kaikkea sillä tyylillä mitä sen ikäinen nyt pitää... mitä käsketään pitää...seuraava kolmevitosena... ja uudet kujeet sen mukaisesti mitä silloin pyhänä oppi pitämään. On luonnollista että niihin kyllästyy, ja "usko" pakataan pölyä keräämästä pois.
Minulla oli kerran tilaisuus keskustella isä Arsenin kanssa. Hän sanoi ettei hän ymmärrä, miten feresi ja ortodoksinen usko toisiinsa oikein ihmisten mielessä liittyvät. Kuulemma Valamoon pukkaa erityisesti kirkkokuntaa vaihtanutta väkeä, joilla ei ole mitään juuria karjalaisuudessa, mutta feresi pitää olla oitis kun mirhallavoitelu on saatu suoritettua ja kirkkokunta vaihtunut.Tällöin identiteettiä hamutaan kokonaisvaltaisemmin sellaisesta, joka jälleen ei kanna eikä kestä. Kumpaan kyllästytään ensimmäisenä?
Hyvä kysymys! Mitä ihminen pitää luovuttamattoman tärkeänä uskon elementtinä ehkä ihan suotta? Mikä onkin vaikka juuri karjalaisuutta tai harmaata sukkaa tai jonkun toisen henkilön käsitystä itsestään? Jos huomaan, että jokin juttu epäilyttää: eeei...ei se noin voi olla... syntyykö samalla sisäisiä jännitteitä, kun olen jo muodostanut "uskovan minäkuvan" joka on pukeutunut paljoon muuhunkin kuin johonkin lahjavanhurskauteen, jonka kanssa on hyvä elää ja täysi turva kuolla.
Ehkä on aivan luonnollista, että näin elämä heittelee. Jumalasuhteessa on semmoisia kausia ettei juuri sanaa vaihdeta. Sitten jokin tönäisee kuin hereille: Hei, tämmöinen Jumala on. Se puhuu. Huh. itselläni se tönäisijä vielä ei ole koskaan ollut kärsimys, vaan jokin muu.
Että olisi elämää ja uskonelämää? Kuka sellaista jaksaa? Jos olisikin vain elämää kristittynä, vain yhtä ainoaa. Vain yksi minäkuva, kristityn. Vain yksi uskon sisältö: Jeesus, elävä ja todellinen, johon ehkä vähän ehtisi tutustua. En tiedä, onko se mahdollista.