Jumalan muukalaiset

[sadetta]

"Muukalaisuudentunne ei ole Jumalan kansalle vierasta. Kun muistelen nuoruuteni aikoja Etelä-Pohjanmaalla, saimme seuratuvissa usein kuulla, että uskon ihmiset ovat täällä ajassa niitä vieraita ja muukalaisia, jotka etsivät isänmaata (Hebr. 11:13-14).
---------
Maailmassa, mutta ei maailmasta, siinä on Jumalan muukalaisten keskeinen kilvoituskohta.
---------
Eräs asia on syytä erityisesti muistaa Jumalan muukalaisista puhuttaessa. He vaeltavat toivon varassa. Taakat kyllä painavat kulkijain hartioita, mutta ilo Herrassa on heidän väkevyytensä. Erkki Pesonen, menneen polven sydämellinen Herran palvelija, sanoi Seinäjoen herättäjäjuhlilla v. 1925: "Herra kuljettaa omiaan murheen ja ilon kautta. Pääasia on, että pysytään Herran matkasaatossa eikä uskota, mitä sanoo oma sydän ja mitä Jumalasta vieraantunut maailma, vaan kysytään Herran tietä ja Herran mieltä."
---------
Älkäämme jääkö pois matkajoukosta, vaikka maailma siihen houkutteleekin. Kristus, meidän sydäntemme ruhtinas, on toivottu voittopalkintomme, joka on armosta perillä meille luvattu."

Olavi Kares: Jumalan muukalaiset

kirjasta
Olavi Kares, Jussi Kuoppala, Jukka Malmivaara, Ystäviksi minä sanon teitä (1981)

Onko tässä jotain nykyihmistäkin koskettavaa vaiko vain menneen maailman historianlehtien havinaa? Muukalaisuus, Herran tien kysyminen.. Mitä ajatuksia herää?

[Salis]

Muukalaisuus ei oo vierasta valtavirrasta radikaalisti poikkeaville ihmisille, koska muiden on vaikea hyväksyä erilaisuutta. Poikkeavat, erilaiset, yksilölliset ihmiset ovat aina muukalaisia ja kovin usein myös yksinäisiä - ainakin henkisesti.

[Viisveisaaja]

  Niinkö Salis?
Minusta valtaväestössä, jossa kukaan ei oikein poikkea toisesta on enemmän yksinäisiä.
Minusta muukalaissielut keräävät ihmisiä ympärilleen, kuin mehiläisiä hunaja.

Muukalaisena tai yksilöllisenä ihminen kuitenkin minusta enempi ajattelee omilla aivoillaan ja voinee löytää jokusen jyväsen mitä ei maailmassa vielä ole keksitty.

Ns, induvidualistit ovat toisaalta rikkautta tän massan keskellä, mutta toisaalta, vaikka jotain John the kastajaa vois olla kiva kuulla kerran tai kaksi, niin enempää tuskin jaksaisi?
Karismaatikot aina etsivät toinen toistaan valovoimaisempia ihmisiä.
Missä vain tuuleen, niin sinne he kääntyvät kuin tuuliviiri.

Meitä tavallisia riittää kuten minä, mutta muutama muukalaisielu on ihan tervetullutta silloin tällöin.

[tosikkoko]

tulee mieleen monet virret ja laulut, mm SV 189 Baabelin virtain varsilla ja Outi Terhon Muukalaisuuden maja. ja toivosta mm kahdenmaankansalainen joka jaksaa vielä toivoa.

kuten tuossa kirjoituksessa niin pitäisi osata elää maailmassa (eikä siis väärällä tavalla eristäytyä sillä se ei ole hyväksi itselle eikä "maailmalle" josta eristäytyy) muttei maailmasta. ja siinä sitä kilvoittelua ja kompastumista riittää. Liian helposti kulkee omaa tietänsä eikä aina/usein edes kysele Herran mieltä tai ei osaa kysellä.

[Pena]

Tapasin sunnuntaina ison joukon 50-luvun koulutovereitani Swakopmundin suomalaisesta yksityiskoulusta. Monella meistä on kokemus itsestämme muukalaisina. Toisia se ahdistaa, toiset ovat rakentaneet sen pohjalle iloisen maailmankansalaisuuden. Kummankin Kahden maan kansalainen -laulun säveltäjä on tuon muukalaiskoulumme kasvatteja.

[Leena]

Tämä on niitä paljon mietittyjä asioita, joista kai parhaimmillaan jää käteen kysymys.

 Jollakin tapaa ihminen myös silloin kadottaa jotakin itsestään, jos hän neuvottomana yrittää pitää elämäänsä yhtenä ja samalla kasaa identiteettiään kahteen pinoon. Kun tuo maita maleksiva rabbi on täällä, ollaan näin. Tämä on sitä uskovaa - tai, mitä tämä milloinkin olisi nimeltänsä, herännyttä tai kristittyä tai uskossaolevaa - Leenaa. Sitten siitä tulee jostakin syystä kuin rooli, jonka vetäminen alkaa olla epäaitoa, ja johon väsyy.  Luovutaan, ja riisutaan roolipuku, ja samalla usein saa hatkan se maleksiva rabbi. Nyt ollaan näin ja eletään tavallista maallista elämää.  Sitten tulee riivatun ikävä ja huomaa ettei tämä nyt näinkään mene ja käännytään taas sinnepäin... tulisitkos meille taas, Jeesus Kristus.  Sait vähän kylmää kyytiä mutta kun ei tämä nyt suju ilman.

En ole onnistunut selvittämään tätä. Siinä herättäjäjuhlien lehdessä tämä Porkolan pojantytär puhui körtin identiteetistä, ja siihen oli sitten sanottu maininneen että "tietysti psykologinen identiteetti on erikseen" - nyt pitäisi olla se lehti tässä, niin saisin viitteen tarkaksi. - miten se niin voi mennä.

Ei kuulkaa, sitä ei pitkän päälle jaksa, ja voiko se niin ollakaan, olla ihminen ja kristitty. Täytyy päästä olemaan kristitty ihminen.  Se tuli aivan räikeästi vastaani, kun lopetin sen ihan rehellisenä ja tosissaan puhuvana "Ikävöivänä" horisemisen, ja ilmoitin olevani Leena. Oli kuin olisi sanottu: Tuu pois piilosta, sut on nähty. Nukuin hyvin ja siitä onkin vähän aikaa kun viimeksi.

Mutta onko lopulta niin, että ihmisen itsekäsityksen ja minäkuvan - ja sitten sen kristityn minäkuvan  välille jää jokin jännite, joka vain on siinä kunnes henki lakkaa pihisemästä? Siis...ymmärsikö kukaan?

kysyin äsken jotakin yhdeltä tutulta teologilta e-mailitse, ja hän vastasi että vastaisi mielellään kun vain käsittäisi kysymyksen, tämä saattaa ola samaa sarjaa.?

[Pena]

Tarkoitatko, Leena, että kristitty on myös itselleen outo muukalainen? Tämä pitänee paikkansa ainakin kääntymisen tai herätyksen kokeneille; heillä varmaankinn säilyy jännite entisen ja uuden identiteettinsä välillä. Omalla kohdallani pitää miettiä. Roolien vaihtaminen tilanteesta toiseen on toki tuttua. Vaihdanko kristityn roolin välillä johonkin toiseen. Mikähän se olisi? Kuten sanoin, jään miettimään.

[Leena]

En oikeastaan. Silloin valitaan yleensä hyvin selkeästi se uusi omaksi ja oikeaksi.

Mietin nyt erityisesti kolme- neljä vuosikymmentä matkaa tehneiden (joku hyvin rohkea sanoisi näin, en keksi muuta!) sieluntilaa.  Aika monen kokemus on, että sitä me emme ainakaan ole, kuin 70-luvun seurakuntanuorina.
.............................................
"Minusta" tulee aikuinen, lapseksi ei voi jäädä eikä lapsuuteen palata. Niin huomasi Paavalikin itselleen käyneen. Jeesus, puhuessaan lapsen uskosta  ei kaiketi tarkoita lapsellista uskoa. Se, joka Jumalalta otetaan jatkuvasti vastaan niinkuin lapsi, on jotakin muuta kuin sitä.  Lapsen maailma on hyvän sadun ja hirvitysten maailmaa. Aikuistuminen ei ole syntiä, eikä itsetarkoituksellinen lapsekkus ole mitään mitä meiltä vaaditaan - tämän uskon itse. On suostuttava kasvamaan.
........................................

Tilalle saattaa ainakin alkuun löytyä nuoren usko - toisinaan tarjollakin on suoranainen nuorisouskonto, joka on ehdoton ja aika ajattelematon, eikä se kestä puolestaan aikuisuuden haasteita, ja mielestäni tässä se ensimmäinen pulmakohta piilee.  Nuoruuden myötä menetetään uskokin. Kun Jeesus sitten taas jostakin syystä kelpaisi kehiin, ---ja hänhän tulee kun pienenkin raon löytää,---- hänen myötään otetaan kehiin kolmevitosen tavat ja elämä ja identiteetti.  Mutta kun elämä vie siitäkin eteenpäin.

Tämä kulku taitaa olla kovin töksähtelevää. Ensikääntyminen nelitoistavuotiaana -. ja vahingossa pyhinä pidetään kaikkea sillä tyylillä mitä sen ikäinen nyt pitää... mitä käsketään pitää...seuraava kolmevitosena... ja uudet kujeet sen mukaisesti mitä silloin pyhänä oppi pitämään. On luonnollista että niihin kyllästyy, ja "usko" pakataan pölyä keräämästä pois.

Minulla oli kerran tilaisuus keskustella isä Arsenin kanssa. Hän sanoi ettei hän ymmärrä, miten feresi ja ortodoksinen usko toisiinsa oikein ihmisten mielessä liittyvät.  Kuulemma Valamoon pukkaa erityisesti kirkkokuntaa vaihtanutta väkeä, joilla ei ole mitään juuria karjalaisuudessa, mutta feresi pitää olla oitis kun mirhallavoitelu on saatu suoritettua ja kirkkokunta vaihtunut.Tällöin identiteettiä hamutaan kokonaisvaltaisemmin sellaisesta, joka jälleen ei kanna eikä kestä. Kumpaan kyllästytään ensimmäisenä?

Hyvä kysymys!  Mitä ihminen pitää luovuttamattoman tärkeänä uskon elementtinä ehkä ihan suotta?  Mikä onkin vaikka juuri karjalaisuutta tai harmaata sukkaa tai jonkun toisen henkilön käsitystä itsestään? Jos huomaan, että jokin juttu epäilyttää: eeei...ei se noin voi olla... syntyykö samalla sisäisiä jännitteitä, kun olen jo muodostanut "uskovan minäkuvan" joka on pukeutunut paljoon muuhunkin kuin johonkin lahjavanhurskauteen, jonka kanssa on hyvä elää ja täysi turva kuolla.

Ehkä on aivan luonnollista, että näin elämä heittelee. Jumalasuhteessa on semmoisia kausia ettei juuri sanaa vaihdeta. Sitten jokin tönäisee kuin hereille: Hei, tämmöinen Jumala on. Se puhuu. Huh. itselläni se tönäisijä vielä ei ole koskaan ollut kärsimys, vaan jokin muu.  

Että olisi elämää ja uskonelämää?  Kuka sellaista jaksaa? Jos olisikin vain elämää kristittynä, vain yhtä ainoaa. Vain yksi minäkuva, kristityn. Vain yksi uskon sisältö: Jeesus, elävä ja todellinen, johon ehkä vähän ehtisi tutustua. En tiedä, onko se mahdollista.

[Leena]

Kukahan tuotakin jaksoi ja ymmärsikö siitä mitään.

Olisiko näin: On eri juttu joissakin poliittisissa, toisinaan kulttuurisissa taitekohdissa jotua tekemään valintaa, joka johtaa jännitteisiin ulkomaailman kanssa. Nuo virret kai puhuvat sellaisesta. Joskus menee henki jos joko on kristitty tai elää kuten kristitty siinä tilanteessa eläisi, oman parhaan ymmärryksensä mkaan ja siihen erehdyksen uhallakin tukeutuen, vastuun kantaen: Vaikka tappaisivat niin minä nyt menen ja yritän pelastaa kaasukammiosta pari juutalaista. Kulunut tarina, mtta kun sitä tarvitsee niin vähän selitellä.

Se minkä itse näkee ja mitä miettii, on juuri tuo sisäinen jännite - parhaimmillaan joku onnistuu keräämään ajanjakson "uskovaisena", "som troende" "ortodoksina" "lähinnä körttinä" pieneen elämäänsä, ja luovuttamaan, ei välttämättä koska "maailma vietteli", vaan koska huomaa viitekehyksen vaativan muuta ja enemmän kuin minkä voi rehellisesti sanoa tunnistavansa omakseen.  
Näistä kaikista saattaa tulla rooli.  
Jos se rooli tarjoaa viiteryhmän ja selkiyttää niin että ihminen vaikka nyt vähän epäaitonakin voi paremmin, ei mitään ja kaikki hyvin - kaikkihan me olemme enemmän tai vähemmän haurasta tekoa.  

Onnetonta on, että niin ei aina käy. Ja kun luopuu roolista, menettää mukana pahimmoillaan jotakin hyvin arvokasta.  Tai sanoisin tällä kokemksella --- kuvittelee menettäneensä, mutta yhtä kaikki, on onneton ja pahoillaan.

Uskon ainoa sisältö voi olla Jeesus Kristus, ja silloin on kyseessä elävä suhde elävään olentoon, ja sellaiseen johon ei kyllä ehdi tutustua tämän elämän aikana. Se ei anna roolia, eiikä ehkä identiteettiä, vain kristityn nimen, ja ehkä todella pyynnön jolla se virsi jatkuu...se on hyvä virsi, hyvä rukous.  Se vo parhaimmillaan ehkä tehdä ihmisestä kristityn - ja silloin yhden ja koherentin.  

Tämä on kesken miettimisen.

[Pena]

Juuri kääntynyt on luonnollisesti varma uudesta uskovasta minästään. Kymmeniä vuosia sitten selkeän muutoksen elämässään tehnyt voi olla hämmentynyt siitä, kuka oikein on. Tämä saattaisi selittää joidenkin tarpeen hakea missioita kiertelemällä uudestaan uskoontulon kokemuksia. Aikuistuminen kristittynä on mielestäni oppimista tiettyyn epävarmuuden sietämiseen oman itsensä suhteen. Körttiläisyydessä se sanoitetaan armon kerjäläisyydeksi ja kesken jääneeksi parannuksenteoksi.

[maisakai]

Tuo feresijuttu oli aika mainio. Vähän niin kuin jos henkilö löytäisi sisästään pienen körttiläisen ja rientäisi ostamaan körttihuivia. 

Vaan erottuvatko nykyheränneet mitenkään muista kaduntallaajista? Ehkä kokevat sisäistä muukalaisuutta ja kahden maan kansalaisuutta, mutta aikaisemmat sukupolvet taisivat erottua muutenkin. Olemmeko me jo liikaa mukautuneet tämän maailmanajan mukaan? (Ehkä pitäisi kysyä vain hiljaa itseltään...)
 

[mt]

Feresi eli karjalainen naisen kansanpuku oli minulle uusi asia. Ilmiö on mielenkiintoinen. Esiintyykö se vain naisilla vai onko miehilläkin jokin vastaava ulkoinen uskonnollisen kulttuurin tunnusmerkki? Samantyyppinen ilmiö esiintyy myös islamin uskoon kääntyneiden parissa, vaikka sille lienee uskonnollis-kulttuurisia kannusteita.

Voisi kuvitella, että tällaista ilmiötä on tutkittu.

Yksi tapa hahmottaa asiaa on tarkastella sitä pyhä-käsitteen näkökulmasta. Uskontotieteilijä Veikko Anttonen on väitöskirjassaan tutkinut pyhää kulttuurisena kategoriana. Anttonen toteaa eräässä artikkelissaan:

"Pyhä" on ihmisen vuosituhantisiin perinteisiin perustuva tapa merkitä eri asiat ja paikat muusta erilleen ja antaa niille erityisasema kulttuurisidonnaisessa ajattelussa ja käyttäytymisessä. (Mitä tutkimista pyhässä. Tieteessä tapahtuu 7/1996)

Anttonen esittelee pyhä-sanan merkityksiä suomalaisissa paikannimissä. Hänen mukaansa pyhä on paikannimissä asutetun maa-alueen ulkoisen rajan merkitsijä, siis sisäpiirin ja ulkopiirin raja. Kristinuskon vallatessa alaa pyhä-sana alkoi merkitä Jumalaa varten erotettuja henkilöitä, paikkoja ja asioita. Voitaisiin puhua uskonnon sisäpiiristä ja ulkopiiristä.

Nettikirjoittelun perinnäistapaa noudattaen vetelen mutkat suoriksi ja arvioin, että vaatekappale on hankkijalleen pyhä eli konkreettinen raja sisäpiirin ja ulkopiirin välillä. Samanlaisia symboleita tai symbolista käyttäytymistä esiintyy tietysti muuallakin yhteiskunnassa, fanituotteet vain yhtenä esimerkkinä, ja körttiasuja ja -asusteita unohtamatta.

Tällaisiin ilmiöihin suhtautumisessa on hyvä varoa äärimmäisyyksiä. On kovin helppo kirjoittaa herättäjäjuhlilta ostetut körttisukat jalassa ja virsipaita päällä, että nuo ne tarvitsevat sitä sun tätä, mutta meikäläiselle riittää ihan tämä pelkkä usko.

Mt

[Leena]

Juuri kääntynyt on luonnollisesti varma uudesta uskovasta minästään. Kymmeniä vuosia sitten selkeän muutoksen elämässään tehnyt voi olla hämmentynyt siitä, kuka oikein on. Tämä saattaisi selittää joidenkin tarpeen hakea missioita kiertelemällä uudestaan uskoontulon kokemuksia. Aikuistuminen kristittynä on mielestäni oppimista tiettyyn epävarmuuden sietämiseen oman itsensä suhteen. Körttiläisyydessä se sanoitetaan armon kerjäläisyydeksi ja kesken jääneeksi parannuksenteoksi.

Tämä tulee aika lailla lähemmäs jo sitä, mitä en saa ajatelluksi loppuun.  Minun psykiatrian opettajani sanoi, etä se mikä on sanoiksi saatettu on ajateltu, ja silloin asiaa voi käsitelläkin - ja uudet sanat vaikuttavat mieleen. Uusin sanoin sanottu ilmentää uusia oivalluksia, uutta ymmärrystä, vapautumista entisestä ja suurempaa mielen autonomiaa. Tosin olen huomannut hänen erehtyneen!  Varsin usein näkee "uusien sanojen" edustavan vain päälleliimattua ulkokohtaista kausaliteettien latelua, joka ei ole muuttant mitään eikä vapauttanut ketään - mutta nyt eksyin aiheesta miettimään sanojen merkitystä.  

Mutta mitä tarkoittaa tuo epävarmus oman itsen suhteen?  Jos se on epävarma tieto siitä että on Kristuksen työn tähden sovitettu ja lunastettu, vaikka aika mahdollisesti tuo dementiaa, muistamattomuutta, luonteenmuutosta ja käytöshäiriötä, niin se ei ole sitä mitä etsin...sillä monesti olen sen jo pannut syrjään. Minun uskoni on osa ymmärrystäni, ja tieto  kristinuskon sanomasta voi enintään minua lohduttaa niin pitkään kuin ajatteluni toimii joten kuten, minun pelastajani se ei voi olla. Ei siksikään että myös kykyni ajatella ja tuntea, ne muuttuvat - joskin niin kuulee siellä täällä väitettävän.  

Mutta jos ja kun se on ymmälläänoloa sen edessä, mitä minä oikein kristittynä olen, ja voisinko olla sitä kokonaan - mahdollisesti sen huomaamista etten ainakaan ole ollut - on toista jopa se että olisi eettisesti hyvä - ja harmistumista, kun ei ole ollut... ja juuri tuota, että olenpas minä perin jaksottain huomannut että hur-ja! On se Jumala! Se on o-le-mas-sa! Se PUHUU!   - ja miettimistä, että minnekäs minä tämän itsessäni sijoittaisin niin että olisi Hänellä minussa pysyvä tila!  

- Aika moni heristää tässä kohden sormea: Se se on sitä pääntietoa, aijaijai! Ei se sitä ole, joskaan en itse puolestani pakota ketään ajattelemaan ellei hän tahdo.  Se on itsen tarkastelua, ja sen toteamista, että uskon tiellä on oltu hyvin satunnaisesti ja jaksottain. Melkein voisi sanoa että oma tieni on sivunnut uskon tietä harvakseltaan, ja surua sen johdosta. Kun ei kuitenkaan voi muuta olla - voisiko sitten tulla kristityksi todella?  - Luulen tuon virren kirjoittajan  osuneen lähelle sitä mitä yritän saada mietittyä. Taisi vaan olla vakaampaa tavaraa kuin täällä havaittu, hänen kristitynidentiteettinsä...ja minä tukehduin kateuteen kun tutkin Bonhoefferia, olisin vaihtanut paikkaa milloin vain, väitin ainakin...

- Vaikka onkohan niin ettei täällä juuri pidemmälle päästä: Hurja! On se, se on Jumala! Se PUHUU!

[Leena]

Feresi eli karjalainen naisen kansanpuku oli minulle uusi asia. Ilmiö on mielenkiintoinen. Esiintyykö se vain naisilla vai onko miehilläkin jokin vastaava ulkoinen uskonnollisen kulttuurin tunnusmerkki? Samantyyppinen ilmiö esiintyy myös islamin uskoon kääntyneiden parissa, vaikka sille lienee uskonnollis-kulttuurisia kannusteita.

Voisi kuvitella, että tällaista ilmiötä on tutkittu.

Itse ilmiötä luulisi tutkitun. Varmaan uskontotieteen piiristä löytyy. Itse feresi - ortodoksisus-linkkiä ei varmaan ole. Se oli vain isä Arsenin havainto, ja hän otti sen puheeksi ihan ns. ilmasta. Sain käsityksen että se oli jotakin, jota hän ihmetteli ja harmittelikin. Karjalainen naisen kansanpuku tuli siten eräänlaiseksi ortodoksisuuden ulkoiseksi merkiksi, uskonharjoittamisen tavaksi  ja ortodoksisen uskonkilvoittelun muodoksi - pukeudu feresiin, ole hyvä ortodoksi! 

Käännynnäiset ovat usein kiihkeämpiä kuin johonkin traditioon pieninä juurrutetut ja haksahtavat helposti epäoleelliseen. Ongelmia syntyy, kun "äskenkääntynyt opettaa", tai miten sanoisi..  Muutama ystäväni ja opiskelutoverini on vaihtanut kirkkokuntaa ja koko keskustelu taisi liittyä tämmöiseen. Oliko joku selitttänyt minulle tohkeissaan koko kristinuskon uusiksi vai mitä. Tunnen heitä koko joukon - muuan terävänäköinen iäkäs ortodoksi-isä sanoi minulle pyytämättä, että pysy sinä ainakin omassa kirkossasi, sinä et uusiin traditioihin juurru, olet niin läpiluterilainen.  Oli varmaan oikeassa.  Tavallaan tässä tullaankin lähelle sitä mitä ihmettelin. Mietin silloin olisiko elämä kristittynä ollut yksinkertaisempaa jonkin katolisen kirkon piirissä - kirkko olisi sanonut selvemmin mitä saa ja mitä ei, ja koko oma kulttuuri olisi pitänyt luonnollisena sitä että on "hyvä katolilainen" - vaikka viime päivien uutiset... no niin... 

Mutta olisiko säästynyt jännitteiltä joita osittain on syntynyt matalakirkollisudessa?  Saatan olla hakoteillä ja varmaan olenkin. Ajattelen lähinnä matalakirkollisuuden kielteistä puolta, vaaraa, että sen piirissä  saa opettaa  koko lailla kuka hyvänsä mitä hyvänsä, ja opettaakin, kyllä. On ollut pää eräät kerran pyörällä kun on kirkon sakramenttien oheen tuotu uskoontuloa, uudestisyntymistä, pelastusvarmuutta, hengentäyteyttä, sydämenuskoa, suuntunnustusta...voi jee.  Ja lopulta on jäänyt  vain tämä: Jukra! Se on - on se Jumala! Se PUHUU!

[PekkaV]

Nyt tuon ikävöivän jori anteeksi pakin anteeksi laajahkoa asioiden pohdiskelua siedän paremmin, kun hän on vaihtanut sukupuolta. Lukea en vielä kuitenkaan jaksa. Te nuoremmat luette sitten minunkin puolestani ja viette tätä maailmaa eteenpäin, eikö niin, kullanmurut?!