Minua häiritsee tässä keskustelussa vastakkainasettelu, jonka toisella puolen on alkoholin nauttiminen "maun vuoksi" yhden annoksen verran ja toisella örveltäminen, sekoilu ja humalahakuisuus. Ja tämän asetelman hengellistäminen. Tosi kristitty ei juo humalahakuisesti, niinkö? Mitä se humalahakuisuus on, tai pikemminkin ei ole? Ensimmäinen viinilasillinen ei ehkä nouse vielä päähän, mutta toisesta tulee jo lämmin olo, posket punertuvat ja ruumis rentoutuu. Siihen vielä pari lasillista (toleranssista riippuen) illan mittaan, niin juttu luistaa, arkiset huolet painuvat mielestä taka-alalle, tuntuu mukavalta ja pehmoiselta ja uni tulee hyvin eikä aamulla satu päähän.
Minusta alkoholi on hyvä aine nimenomaan siksi, että se humalluttaa. Taitoa ja malttia vaatii tuon humalatilan syvyyden sääteleminen, jotta itsellä ja toisilla on mukavaa eikä ikävää. En käsitä, miksi tämä olisi hengellinen kysymys. Silti se usein on. Ehkä uskonnollisella ihmisellä ei saisi olla huolia tai stressiä, tai ehkä on moraalitonta pyrkiä rentoutumaan niistä huolimatta? Tämäntyyppiseen ajatteluun olen törmännyt.
En käsitä, miksi tämä olisi itsessään myöskään itsetunnon kysymys. "Minulla on niin hyvä itsetunto, etten tarvitse viinaa" - entäpä jos pieni määrä alkoholia toimii vapauttavasti sille, jolla ei ole niin hyvä itsetunto? Itse olen usein uskaltautunut puhumaan mieltä vaivaavista asioista nimenomaan alkoholin vaikutuksen alaisena, ja seuraavana aamuna on ollut huojentunut mieli: saatiinpa puhuttua, nyt olen taas vähän viisaampi. En kiellä, etteikö tällä olisi kääntöpuolensa (humalassa riiteleminen ns. "asioiden selvittämisen" hengessä), mutta abusus non tollit usus - väärinkäyttö ei tee oikeaa käyttöä turhaksi. Tai vielä, kuinka monta hyvää ja kestävää ihmissuhdetta on alkanut alkoholin vaikutuksen alaisena? En kiellä niitä huonoja enkä niitä, jotka ovat särkyneet. Kysyn vain retorisesti, eikö verrattain moni ole tavannut tulevan puolisonsa bileissä tai baarissa, parin lasillisen jälkeen juttelemaan rohkaistuneena, kun muuten olisi ujostuttanut niin paljon, ettei olisi koskaan päästy alkua pitemmälle. Siinä alkoholi on hyvä renki, väitän. Enkä edelleenkään siis kannata sen isännäksi päästämistä.
Ja sitten tämä "minä en tarvitse viinaa, osaan pitää hauskaa ilmankin" - jos sillä edellytetään samaa toisiltakin. Minä voisin sanoa, etten tarvitse suklaata, voisin elää loppuelämäni ilman sitä, ja siksi edellytän sitä myös muilta (kristityiltä). Älkää antautuko suklaan orjuuteen! Sen tien päässä on riippuvuus ja lihavuus, bulimia ja hulluus! Helppo sanoa, jos itse on nautinnosta ulkopuolinen tai kohtuukäyttäjä. Mutta kuinka paljon yksipuolisempaa elämä olisi ilman suklaata? Ja viiniä? Kahvia ja tupakkaa? Ilman laiskottelua, tyhjänpäiväisiä tv-sarjoja, populaarimusiikkia? Keveyttä?