Onko synninsuru, armonikävä tms. suruttomuuden ja heräämisen välillä?
Näissä täytyy muistaa, että kyseessä on vain raamatullispohjaiset historian saatossa keksityt määritelmät joillekin "oireille" syntisyydestämme. Itse tauti on meidän määrittelyjemme ulottumattomissa, vaikka sen vaikutukset jatkuvasti koemme.
Mutta jos ymmärrän kysymyksesi oikein, vastaisin: Synninsuru ja armonikävä ovat seurausta
ensiherätyksestä, eli ne ovat merkkejä
herätyksen tilassa olemisesta. Niiden tehtävänä on riisua ihmistä omasta varmuudestaan, siis painaa alemmas. Tämä siksi, että mitä alemmas ihminen painuu, sitä lähemmäksi hän pääsee Kristusta, sillä Kristus on alhaalla meitä kannattelemassa, ei korkealla taivaassa.
Herännyt ihminen ei oikeastaan ymmärrä olevansa herännyt, vaan luulee tunteitaan epäuskoksi. Tavallisesti vasta jälkikäteen ymmärtää, että se oli Jumala joka minua silloin ahdistuksissani erityisellä tavalla kutsui.
Onko suruttomuus sitä, ettei ymmärrä olevansa syntinen, vielä vähemmän että välittäisi siitä?
Näin minä sanoisin.
Mitä on herääminen?
Muotoillaanpa tällä kertaa vaikka näin: Jumala koskettaa ihmistä siten, että tämä ymmärtää ja tuntee olevansa syntinen ja luulee sen tähden olevansa erossa Jumalasta.
Mitä on synninsuru?
Ihminen kokee ahdistusta siitä, että on erossa Jumalasta, ja alkaa nähdä itsessään yhä enemmän, liioitellustikin, asioita, jotka (oikeasti tai muka) tulevat Jumalan ja hänen väliinsä.
Älköön kukaan nyt luulko, että minä pitäisin tällaisia tunteita kristillisyyden mittarina ja pelastuksen tms. ehtona! Nämä ovat ihmisen
tunteita silloin, kun Jumala katsoo hyväksi häntä erityisellä kasvattaa kurittamisen kautta. Entiset, minua viisaammat, kilvoittelijat vakuuttavat, ettei heränneen tila oikeasti ole niin kauhea kuin mitä hän luulee. Mutta sitä ahdistavaa tunnetta ei pidä yrittää paeta minnekään, vaan antaa sen tehdä työnsä.
Anna ristin painaa, jos se painaa! Jos ei paina, älä lähde sitä itse hankkimaan, mutta jos painaa, älä heitä sitä pois. Älä tartu helppoon lohdutukseen jota toiset tarjoavat uskonratkaisun, toiset epäuskonratkaisun kautta.
Vielä korostan: Moni, niin luulen, elää ja kuolee kristittynä ja herää ylösnousemuksen aamuun pelastettujen joukossa tuntematta koskaan mitään erityisempää ristiä, ahdistusta tai epäilystä. He ovat niitä, jotka voivat sanoa psalmirunoilijan tavoin: "minun onneni on olla lähellä Jumalaa." (Ps. 73:28) Ehkä suurin osa nykyajan heränneistä nauttii tätä onnea. Heihin puhe herätyksestä ja synnintunnosta ei tietenkään kolahda. Mutta kun meidän liikkeellämme perinnäisesti on kaikkein parhaat edellytykset ymmärtää herätyksen ahdistuksia, ristin koulun merkitystä ja epäilysten kiusauksia, niin pidetään siitä perinnöstä kiinni! Puhukaa seuroissa ja saarnoissa edelleen näistäkin asioista!