-Kuka enää nykyään voi sanoa aidosti olevansa herännyt?
-Jos voi, niin millä perusteella? Niin paljon on kuitenkin muuttunut herännäisyyden alkuajoista.
Olen jo jonkin aikaa ollut sitä mieltä, ettei herännäisyydestä yhtenäisenä liikkeenä enää pitäisi puhua kuin menneessä aikamuodossa.
Nykykörttiläisyyden valtavirta koostuu ihmisistä, jotka jäseninä tai muuten kannattavat herännäishenkistä toimintaa järjestävää kristillistä yhdistystä. Kutsuisin tätä virtausta "hoo-yy-läisyydeksi". Näitä ihmisiä yhdistää halu käydä Herättäjäjuhlilla ja veisata Haavion Siionia. Muutoin tähän porukkaan mahtuu uskomattoman suuri kirjo erilaisia kristillisyyden tulkintoja aivan äärilaidasta toiseen.
Yhteistä tällä liikkeellä ja historiallisella herännäisyydellä on katto-organisaation (viimeiset sata vuotta) ja virsikokoelman (viimeiset kaksisataa vuotta) nimi.
Vaikka herännäisyyden valtavirta siis ulkonaisesti katsoen näyttää hyvin yhtenäiseltä, todellista yhtä yhdistävää itseymmärrystä sillä ei ole ollut vuosikymmeniin. Tämä näkyy mm. siten, että herännäisyyden piirissä kaikkein eniten kysellään, lehtiä, foorumia ja seurapuheita myöten, "mitä herännäisyys on". Toisaalta tämä on vahvuus; se luo ilmapiiriä, jossa ei kovin herkästi tuomita mitään "epäkörttiläiseksi". Tämä kyseleminen myös tuo esiin sitä tosiasiaa, että meiltä kirkkona ja yksilöinä on autuuden opit aika pahasti hukassa. (Se on sinänsä ihan normaalia, mutta sitä ei mielellään myönnetä.) Mutta mihinkään johtamaton kysely antaa myös sen kuvan, ettei herännäisyyden korostuksilla ole merkitystä.
Kirkkopoliittiseti hooyyläisyydeltä on ehkä viisasta sanoa, ettei herännäisyydellä ole mitään erityistä annettavaa kirkolle, vaan se on vain tietyn perinteen ylläpitämistä. Samassa yhteydessä korostetaan herännäisyyden erilaisuutta varsinaisiin herätysliikkeisiin verrattuna. Mutta tällä tavalla myös työnnetään synninsuruun heräävät ihmiset (heränneet sanan varsinaisessa, varhaisimmassa merkityksessä) toisten, painotukseltaan erilaisten liikkeiden piiriin. Se on hyvin surullista herännäisyyden ja niiden ihmisten kannalta.
Mutta herännäisyyttä löytyy myös virallisen yhdistyksen ulkopuolelta. Se on osin nivoutunut muiden liikkeiden toimintaan, osittain toimii spontaanisti pienissä piireissä. Se ei ole koskaan halunnut muodostaa valtavirran yhdistyksen kanssa kilpailevaa organisaatiota eikä pidä itsestään melua. Kirkkopolitiikasta se on yleensä vielä vähemmän kiinnostunut kuin hooyyläisyys. Valtavirran näkökulmasta tätä suuntausta voitaisiin kutsua vaikka "ulkokörttiläisyydeksi".
Näen tässä ulkokörttiläisyydessä paljon sellaista, mikä on historiallisesti ja teologisesti (mutta ei juurikaan sosiologisesti) ottaen jatkumoa Malmivaarojen aikaiselle "myöhäisemmälle herännäisyydelle" samantapaisesti kuin myöhäisempi herännäisyys on jatkumoa Paavon "suurten herätysten" ajalle ja tämä puolestaan "vanhemmalle herännäisyydelle" (Achreniukset).
Näitä jatkumon muodostavia asioita ovat mm. seuraavat ulkokörttiläsyydessä usein esiintyvät painotukset:
- Synninsuru on kaiken A ja O.
- Synninsurun herättämiseen tarvitaan lakia, ei toisille vaan
omalle sielulle.
- Jos synninsuru eli synnintunto alkaa heräillä, sitä ei pidä sammutella helpolla lohdutuksella.
- Mitä alemmas ihminen synnintunnossaan painuu, sitä paremmat mahdollisuudet evankeliumilla on päästä ottamaan syyllisyys pois.
- Jonkinlaisen herätys-synnintunto-armonvilaus -tapahtuman kokeneelle hengelliset asiat saattavat alkaa saada enemmän tilaa kristilliseen elämään kuuluvien asioiden kustannuksella. Tämä ei välttämättä ole ylihengellisyyttä, vaan hienoista maailmasta vieraantumista, joka on kristityllä aika ymmärrettävää (...tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä... he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata. Hepr. 11:13,16)
- Kiinnostus hengellisiin asioihin johtaa aika suuriin vaatimuksiin saarnojen ja seurapuheiden - miksei virsienkin - sisällön suhteen.
- Myös kirkon opin vaaliminen tulee tärkeäksi, vaikkei se saa opilliseen kiivailuun johtaakaan. Sielunhoidollinen näkökulma on aina etusijalla.
- Kaikesta tästä johtuen uusia ajatuksia niin sisällön kuin muodonkin suhteen halutaan koetella pitkään ja kunnolla, ennenkuin niihin mukaudutaan. Epävarmassa tilanteessa pitäydytään vanhaan. Nk. ajanmukaisuus ei ole itsearvo, sillä "ajat eivät muutu, vaan me muutamme niitä."