Meille LUVATAAN Raamatussa, että Jumalan armo on meille Kristuksessa taattu, ja tähän Jumalan lupaukseen meillä on lupa luottaa.
Jos oikein ymmärrän, olet sitä mieltä että luottamus Jumalan yleiseen armotekoon (onkohan se sitten teologislangilla
ulkoinen pelastusvarmuus tai jotain) välttämättä saisi kristityssä aikaan tunteen, että se armo koskee juuri häntäkin. Näin ajattelivat aikanaan hedbergiläiset ja erosivat heränneistä. Vanhat heränneet vissiinkin jäivät siihen käsitykseen, että Jumalan armoonkin luottava joutuu jäämään
sisäiseen epävarmuuteen juuri heikon uskonsa takia. Mutta enempään hänen ei pidäkään pyrkiä ellei Pyhä Henki anna hänelle tuntuvampaa vakuutusta pelastuksestaan.
Mutta tässä epävarmuudessa ollaan niinkuin Porkola liukkaan kiven päällä: siitä lipsahtaa hakemaan "varmuutta" omista tuntemuksistaan tai järkeilyistään - tai ripistä, herätyskokouksista tms. Toisaalta siitä voi lipsahtaa epätoivoon.
Tietenkin se on usein vaikeaa; on yksi synti muiden joukossa olla epäillä ja olla luottamatta Jumalan lupauksiin. Tätä juuri tarkoitan vääränlaisella epävarmuudella.
Sanoisin tähän että hedelmistään puu tunnetaan. Niin varmuutta kuin epävarmuutta on oikeaa ja väärää lajia. Sellainen sisäinen varmuus joka saa ihmisen unohtamaan parannuksen tarpeen on minun mielestäni väärää lajia, samoin kuin sellainen epävarmuus joka ajaa epätoivoon tai kokonaan epäuskoon Jumalan armollisuutta (tai Jumalaa ylipäätään) kohtaan. Luulen tietäväni nämä lajit aika hyvin, koska tällaista minun kivellä keikkumiseni on: suruttomuudesta epätoivoon.
Jollakulla luottamus Jumalan armotekoihin johtaa hänet sisäiseen varmuuteen siitä, että Jumala pelastaa hänetkin vaikka mikä olisi. Tämä vakuuttuneisuus ei kuitenkaan johda häntä suruttomuuteen, vaan hän kiitollisin ja luottavaisin mielin joka päivä uudestaan koettelee uskoaan ja varmuutensa perustaa - onko se Kristuksessa vai hänen omissa tunteissaan, järkeilyissään tai teoissaan. Minä luulen että minulla oli joskus pari päivää tällainen tunne. Kuka sellaista saa kokea olkoon onnellinen ja kiitollinen.
Toisaalta epäluottamus voi herättää syntisessä kovan "halun armon perään" ja panee hänet huutamaan Kristusta öin ja päivin. Huoli omasta tilasta ja pelko kadotuksesta saa hänessä aikaan parannuksen murheen. Vaikka se murhe näyttää välillä suistavan epätoivoon, hänen asiansa on Kristuksen käsissä. Siinä tilassa ei ole kuin yksi suunta - alaspäin. Pohjalla on Vapahtaja ottamassa vastaan. Sellainen murhe on taatusti parempaa kuin väärä varmuus.