Tekee mieli hieman tarkentaa tuota omaani. Sanoin jo Petrille että kui, minäkö olen tajuton toimiessani oikein. No ei, vaan kuten 1 Kor 13, vaikka minulla olisi mitä, mutta ei rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen (sori vanha käännös, kirjoitan muistista). Sitä rakkautta ei ole minussa. Ei liioin mitään kykyä "ottaa ensiaskelta Jumalaa kohti".
Sitten taas, koska vain noin kymmenes ajattelustamme on tietoista ylipäätään, on hyvä puhua varovaisesti valinnoista Junmalan suhteen, oikeastaan ei mitään, mutta kaipaus Jumalan luo meissä saattaa syttyä niin että sen kyllä itsekin huomaa. Jumala joka jokaisen läpikotaisin tuntee, ymmärtää, minkä tähden joku näyttää meidän silmissämme kieltäytyvän. Jumalan näkemyksistä en alkaisi esitelmöidä.
Augustinuksen sanoin: Kun hän huomaa kaipaavansa minua, minä olen jo löytänyt hänet. Mitä voimakkaampana kaipaus elää, sitä lähemmäs Jumalaa haluaa ja luulen että sekin on Hänen tekosiaan, ja sitä suuremmin saa Hän meissä tilaa, elävä rakkaus, joka teot tuottaa. En tiedä onko alun perin sanaleikin oloinen vai kääntäjänm käsissä synytynyt: "Se on Jumalan teko, että te uskotte", ja keskustelu edellä.
Jostain evank. Leena ei muista...Mitä enemmän Jumalasta kuulee, sitä syvemmin ikävöi. Ja huh kun tekee yhä väärin, samankin synnin vielä uudestaan oikein kuin olis toistamispakko. Enkä onkin...
ja silloin ei oikein Jumalat huvita. Kunnes huomaa...
