Välillä pohdiskelen onko luopuminen / luovuttaminen hyvä vai huono asia?
Tuleeko tästä ajatuksia? Jutun juurta.
Sanotaan: Pitää sinnitellä, yrittää, taistella, ei saa luovuttaa.
Myös sanotaan: Ei pidä takertua liikaa, pitää osata irrottautua, luovuttaa.
Tyhjät kädet on kai luopumisen seurausta.
Mutta eikö tuo riipu vähän siitä mistä on kysymys.
On kyllä niitä aiheita joita enemmän kuin mietin.
Luulen olevan elämäntilanteita, joissa olisi hyvä jaksaa taistella hellittämättä ja pitää kiinni esimerkiksi oikeaksi tietämästään. Sitten on seikkoja ynnä asioita, jotka ovat hyvin vaikeita, mutta voidaan ottaa vastaan ajatellen että tuleepi Jumalan kädestä tämä, ja siksi luovutan. Itselleni viimein terveyden menetys ja moni siitä seurannut asia on jättänyt levollisuuden mieleen kun ajattelen että kuulun Jumalalle ja tekee omalleen minkä tahtoo.
Mitä sitä haaskaamaan hyviä asioita rähjäämiseen. On oikeasti, että armonsa on parempi kuin elämä. Meidän lapset kasvaa ja sinkoaa kortteja ympäri maailmaa ja vanhukset elää.
Sitten on vaikeampia kysymyksiä, ja yksi tietty on tuo työelämä. Siinä miettii aika tavalla, pitäisikö vain sinnitellä -- kumpi on eettisesti oikeampaa. Kun hoitohenkilökunta kuormittuu kramppailevasta tai muuten tajuntansa tuntikausiksi menettävästä lääkäristä ja semmoisesta on aika monessa hommassa enempi haittaa eli ei se sanomalehden jakelukaan toimi, kun toimintakyky menee. Outo juttu. Kun oirei on, on ihan selvä että no ei tietysti, mutta kaksi viikkoa ilman niin jo on syyllinen olo, sillä toisten leipäähän tässä syödään.
Silti ilahtuu kun pyytävät. Tämä on nyt esimerkki itsestäni kun toisista kertominen ei heitä ehkä niin ilahduta
Ja Dosentti
sanoo jotta müde sei, darum ich immer über die Nazis und Dietricus Docens alles erzähle.