Olen vieläkin vanhempaa koulukuntaa... Lutteerus sanoi, että Jumala paaduttaa ihmisen... (mm. Sidotussa ratkaisuvallassa).
Tavallans sitten, sille ei itse voi mitään. Mietin kovasti sitä matkakokemusta, jona minulle oli päivänselvää kai ensi kertaa eläissäni, että en osallistu messuun, ehtoollisenviettoon, ja todella hyvä olla siitä etten mennyt. Se oli hyvin mysteeritapaus, ja pakotti kyllä miettimään onko Jumala nyt paaduttanut minut? Tähän asti on käynyt päinvastoin, kun vietin välivuotta Lärkkullassa ilmotettiin että on morgonandakt ja keskiviikkona veckomässa ja aattelin vain että saahan nukkua siis pidempään, mutta löysin itseni kirkonpenkistä suureksi yllätyksekseni. Jotakin on tapahtunut, mutta en itse jostakin syystä edelleenkään koe toimineeni väärin - jos olisin ajatellut että mastkanjohtajan tähden tai ryhmän tähden , en olisi voinut vain mennä. Olo oli oikein hyvä, tahdoin vain olla rauhassa.
Mieluiten olisin palannut vähän aikaisemmin kotiin, minul oli matkavakuutus kunnossa ja lääkärini olis suositellut sitä ja kirjoittanut paperinkin ja jos se ei olis kelvannut siitä vähät, ennätin nähdä niin paljon, ja toisaalta mitä sillä muutamalla päivällä väliä. Tiedän milloin voin olla ja missä.
Mutta sitä älä-mene-ehtoolliselle varmuutta en kykene selittämään. Olen yhä ymmälläni, olisko pitänyt pakottaa itsensä? Mutta kun en voinut.
