Otit, Leena, tärkeän asian esille. Aikoinaan kun aloitin, aloittelimme isovahemmuuden aikaa, totesin haluavani antaa lapsilleni ja lastenlapsilleni kaikkeni. "Kaiken!?", kiljaisi joku. "Ei vaan kaikke n i", kertasin.
Rajanveto on kuin veteenpiirretty viiva. Juuri tuo, kuten kirjoitit, kuka sitten passaa, kun aika jättää?
Olen markkinoinut asennetta Olen käytettävissä kun tarvitaan.
Nyt on tärkeää huomata, että meillä on toisemme, meillä isovanhemmilla. Me topuuttelemme toisiamme. Minusta tuntuu, että puolisoni toppuuttelee minua enemmän kuin minä häntä. Kuitenkin oleellista on, että realismi säilyy, kun mummo ja vaari tekevät kiinteää yhteistyötä suhteessa lastensa tukemiseen. Sen edellytys on tietenkin, että he muutenkin ovat toisiaan huomioonottavia. Minä pyrin sooloilemaan. Siinä olisi parannuksen paikka.