Kuljetko omaa tietasi?

[AKUANKKA313]

Onko sinulla tarvetta elaa elamaasi kulkemalla omaa tietasi,
valittamatta muiden mielipiteista?
Vai yritatko sulautua massaan?
Miten Jeesus viitoittaa tietasi?

[PekkaV]

   Tietä kulkein tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.

[Hölkänen]

Välillä löntystelen ympäriinsä, mutta enimmäkseen istun ja katson kun maisema muuttuu ympärillä.

[PekkaV]

Onko sinulla tarvetta elää elämääsi kulkemalla omaa tietäsi,
välittämättä muiden mielipiteistä?

Osittain kyllä, tilannekohtaisesti. Valintoja on tehtävä tietoisestikin. Rutiini auttaa välttämään stressiä tiettyyn rajaan. Muiden mielipiteitä on kunnioitettava. Niistä voi valita omaan elämäntilanteeseensa sopivat.

Vai yritätkö sulautua massaan?

Suuressa joukossa on turvallista yksin yhdessä.

Miten Jeesus viitoittaa tietäsi?

Rukoilen kiitos Kristus, kiitos Jeesus, kiitos Kristus.

[Riitta-mummi]

Lainkuuliaisena kansalaisena. Omin ajatuksin ja mieliteoin. Salasyntisenä. Armoa tarvitsevana.
Tieni mutkittelee ja polveilee jatkuvasti. En ole asfalttitien käyttäjä.

"Pidä Jeesus itse perää, Herra herää, muutoin hukkuu haahteni ! ". Vesillä liikkuminen onmieluista .

[AKUANKKA313]

Taidan kulkea omaa tietani erinaisista syista.
Toinen asia:
Kumpa minulla olisikin pelkotilojeni takia Alppilassa oma tie,
niin juoksisin sita edestakaisin vaikka joka paiva.
JOnneksi Jeesuksen seuraaminen parantaa elamanlatua:
seurakunnassa kayminen ja tarkkaan harkitut ratkaisut.
Muiden miellyttaminen on pakollista, jos haluaa nauttia
yhteisollisyydesta. On tultava toimeen kaikenlaisten ihmisten
Kanssa loukkaamatta heita. Kaikkien kanssa ei voi puhua liian
henkilokohtaisista asioista ja mielipiteista.

[seppos]

. On tultava toimeen kaikenlaisten ihmisten
Kanssa loukkaamatta heita. Kaikkien kanssa ei voi puhua liian
henkilokohtaisista asioista ja mielipiteista.

Tämä koskee tarkalleen meitä kaikkia.

[Jampe]

Onko sinulla tarvetta elaa elamaasi kulkemalla omaa tietasi,
valittamatta muiden mielipiteista?

On. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän muiden mielipiteet merkitsevät. Lukuunottamatta omaa puolisoa ja lapsia. Olen katunut että parhaimman nuoruuteni olin niin laumasieluinen ja kaikkeen sopeutuva.

Vai yritatko sulautua massaan?

Kuten sanottu, en enää. Jos joutuisin (pääsisin) uudelleen armeijaa, siellä todennäköisesti yrittäisin sulautua massaan koska siellä se on kaikkein järkevintä; -pääsee vähimmällä kun ei ole missään paras eikä huonoin. Mutta ne ajat ovat jo menneet.

Miten Jeesus viitoittaa tietasi?

Tätä en juurikaan mieti. En osaa sanoa viitoittaako vai eikö viitoita. Mistä sen voi niin varmasti tietää?

[Leena]

Luulen tehneeni aina niin, lukuunottamatta sitä että vanhemmilla oli minuun turhan napakka ote joskus lukiolaisena, mietin nyt jälkikäteen.  Luulen että tuon diagnosoimattoman epilepsian takia koin tavallista suurempaa turvattomuutta, ja eka vuosi Hesassa oli aika vaikea.  Olen kuitenkin tyytyväinen siitä että sain riuhtastua itteni kivulla kotoa --- aattelin että se on pakko kun köyhän kuolema.  Yllätyin, kun paluu joululomalta olikin aika kiva.  Kaveritkin tuli, ja kaikilla oli jotain juttuja...    ja loppujen lopuksi ekat parit vuodet poissa oli laillansa hohdokkaimmat.  Asuin semmosessa opiskeliatäysihoitolas, kuin ne silloin oli, hieman kuin Körttikoti, ohjauduin sinne sattumalta, kun olin vahtimas nuorisopapin vauvaa ja se oli pastoraalikurssilla ja soitti kotiin ja sen vaimo sano et tietäsitkö mitään asuntoo...     

Ja se saattoi olla ihan järkevää että ne piteli paidanhelmasta, kun olin yhtäpäätä vaihtamassa tiedekuntaa kun "ei tääkään ole mun juttu" eli ekan vaihdon jälkeen puhuttelivat.

En olisi aikuistunut tätäkään vähää ilman psykoanalyysia, kuitenkaan, enkä sitä että oli pakko hyväksyä koko diagnoosi, onneksi olinkin silloin analyysissa.

Mutta tietty kakaramaisuus siinä jälkinuoruudessa on ollut harmillista.  Kaikki koko elämään vaikuttaneet valinnat eivät olleet itsenäisiä eikä ainakaan viisaita.  Olen lohduttautunut sillä että ne tehtiin niillä eväillä mitä nyt vaan oli silloin olemassa, ei voi mitään, ja mikä oli nyt nähden mielestäni kirkkaasti syntiä eli Jumalan tahtoa vastaan, no, minun ei auta kuin roikkua anteeksiantamuksen vakuutuksessa.  Tai jopa niinpäin että se anteeksiantamuksen vakuutus roikkuu minussa...        Kerran nuorena seurustelin mustasukkaisen kaverin kanssa, ja nykyisin se on melkein syvintä lohtua, kun sanotaan että mustasukkaisuuteen saakka Hän halajaa henkeä jonka on pannut meihin asumaan...   tuliko vanhasta käännöksestä...      tiijän kuulkaa millasta se on laadultaan se kiintymys sitten.  Jumalasta en muuta toivokkan. Missä sä olit?  Missä seurassa?  Miksi sä vasta nyt soitit mulle?  Ketä muita siel oli?  Missä sä olit kun mä yritin soittaa...

Leena, missä sinä olet...   

Minä toivosin, että - no niin - minun on riivatun ikävä Jumalan luokse.  Se on eri asia kuin toivoa kuolemista, päin vastoin! 

[Penanpoika]

Eihän Jumalan luomistyön ihme voi muuta kuin kulkea sitä tietä, joka edessä on. Se on tottakai oma tie, vaikka sillä tiellä voi seurata kaikenlaisia kulkijoita.

[Pyryharakka]

Kyll mie aika pitkään olen yrittänyt miellyttää kaikkia. Vasta nyt vanhemmalla iällä olen alkanut uskaltaa olla oma itseni.
Toki vieläkin vältän konflikteja. En tarkoituksellisesti ota esille sellaisia puheenaiheita, joiden tiedän aiheuttavan ristiriitaa. Mutta uskallan myös sanoa oman mielipiteeni myös tilanteessa, jossa tiedän sen ärsyttävän toista. Enkä pelkää sitäkään, etten välttämättä osaa yhtä ponnekaasti ja järkevän kuuloisesti perustella omaa mielipidettäni.

Mietin tuota yhteisöllisyyttä. Toisen kunnitottaminen kai on tärkeintä siinäkin. Ei yhteisöllisyyskään vaadi sitä, että kaikki olisivat samanlaisia tai saman mielisiä. Riittää, että on jokin yhdistävä tekijä ja halu kuulua tiettyyn yhteisöön. Tulee nyt mieleeni työyhteisö. Yhdistävänä tekijänä yhteinen työpaikka. Tehtävät voivat olla erilaiset. Mielipiteet asioista erilaiset. Yhteinen päämäärä ja työnäky pitää olla. Sitten toistensa kunnioittaminen. Niillä pärjää melko pitkälle.

[Tiitiäinen]

Itse koen, että kuljen omaa tietäni. Eihän kenenkään muun elämä ole täysin samanlainen kuin minun...eihän kukaan muu tee juuri niitä valintoja mitä itse teen. Tietenkin tieni on omani.

Toisaalta, olen syyllistynyt samaan kuin äitini...yrittänyt päällystää tieni juuri niillä mukulakivillä, jotka toiset ovat sinne tuoneet ja valinneet...vain jotta olisin toisten silmissä miellyttävä ja ihana...mahdollisimman vähän haitaksi ja ärsytykseksi...olen pelännyt, että jos olen todella minä ja maalaan kaikki kivet eri sateenkaaren väreihin, loukkaan jotakuta ja sitten minut hylätään ihan ypöyksin... Nyt olen oppinut, ettei kukaan lopulta halua teeskentelijää...tai ehkä haluaakin...on niin herkullista puoli huolimattomasti käyttää valtaa, kun toinen antaa siihen tilaisuuden. Mutta itseni kannalta miun on lopetettava teeskentely. En pääse tielläni eteenpäin, jos jatkuvasti maalaan katukiviä sen väriseksi, mitä kulloinenkin kanssakulkia niiden haluaa olevan. Todelliset kanssakulkiat antavat katukivieni loistaa niissä väreissä, joissa itse niiden haluan...he voivat sanoa, että nuo violetit kivet ovat sellaisia joista en pidä, ja siihen vastaan, että niin, mutta ne ovat minun katukiveni eivät sinun.

[seppos]

Yksi saksalainen konsultti opetti minulle, että kulkemalla toisen jalanjäljissä et voi koskaan ohittaa häntä. Pyrin olemaan oman tieni (tietyin rajoituksin) kulkija.