Kuinka sanoa, poissa on lapsuuden leikkitoveri, joka katosi meiltä kaikilta, josta sisko karheasti sanoi, ei sitä kannata kaunistella, joi itsensä hengiltä. Kaikilta? Ei ihan. Viimeisinä viikkoinaan sanoi, tuota alkon käyttöä pitäis kai vähentää. Siihen saakka niin sanoivat toiset.
Suremaan jäivät, ketkä oikeastaan. Isänsä on kauan sitten kuollut, äitinsä dementiakodissa, lapsensa eivät jaksa enää, samantekevää, kai tää nähtiin kolmekymmentä vuotta sitten, ei tätä jaksa enää surra.
Ja silti jokin yhteisyys muistaa niin pitkään kuin elämme. Jäi vaitelias muisto illasta, kynttilälyhdyistä lumiselta pihalta, kurahousuiässä solmittu luja toveruus, kun päivä paistoi ja kumppareitten koroilla vedettiin roudasta vapautuvaa maahan puroja, ja kaikki kimmelsi meille jokaiselle kirkasta huomispäivää.