Jokainen taitaa kestää "totuuden" toisista. Miten se niin hyvin osataankin, taitaa olla omien pimeyksien näkemistä kun niin tarkkaan erottuu. Väitän edelleen: Kellareihinsa ei kurkista muutoin kuin armon varassa. Ihminen tappaa jo ittensä itseinhosta - tai jonkun toisen. Mietin itse usein ihmisen mahdollisuuksien rajoja tässä. Sitä niin mielellään sanoisi toisille mikä totta on. Minulle kertoi yksi sairaalapappi nuoresta potilaasta, joka tahtoi tunnustaa jonkin mieltään pahemmin painavan asian, mutta ilmoitti haluavansa anteeksiannon etukäten. Kertoi sitten, ja oli hyvin huojentunut.
Minun pitäis loppukesästä selvittää työpaikalla vähän kurja tapaus, jouduin lomallani taantuneessa tiimissä vähän kuin tutuksi pahikseksi, ja tiimi äänesti äänekkään yksiäänisesti ettei minulla ole enää työpaikaa. Siinä pääsi unohtumaan että meillä on esimies... Oli poissa...
Tässä on pureskeltu kynänpäätä ja kynsiä, ja kerjätty armoa enemmän kuin kai ikinä. Luulen, että ymmärsin kun väänsin tuskan tulessa koko sotkua... päätin että tuo soudetaan rantaan niin, että ensin pyydetään anteeksi esimieheltä tahi todetaan, että hän varmaan antaa meille anteeksi, eikö niin... Hän on kuitenkin ihan tolkun ihminen. Ja sitten totean että nyt ei livistetä tästä ilmapiiristä, vaan kun meillä ei ole toisiamme vastaan mitään kaunaa enää, niin nyt käydään läpi, miten me nyt sillä lailla, ja korjataan.