60 - 70-luvuilla eläminen oli meillä helppoa, sillä sodan jälkeisistä taloudellisesti kireistä vuosista, ostokorteista ja säännöstelystä oli jo päästy, rajat vaikuttivat ikuisesti murtumattomilta ja muuttumattomilta ja jokainen tiesi missä vihollinen on... tai sai valita makunsa mukaan. Mutta koko lailla epärehellistähän se aika oli.
Taloudellinen epätasa-arvo näkyi räikeänä siellä missä itse kasvoin, kannoin syyllisyyttä kerrostalokolmiostamme joka on kaikkea muuta kuin luksus, mutta kun oli lämmin kylpyhuone. Suurimmalla osalla ystävistäni oli kotina paloarka puutalon kamari ja keittiö, puulämmitys, ja enintään kylmä vesi tuli. Sisävessa oli joillakin, mutta se oli lämmittämätön.
Ja ne jutut Neukkulan auvosta, jotka piti olla uskovinaan vaikka jokainen tiesi. Vasta aikuisena opin mikä oli asekätkentäjuttu, siis suomalaisten todellinen intressi puolustaa kotimaataan, ja minulla oli historiassa kymppi. Mainilan laukausten lähtöpaikkaa ei tiedetty (Suomella ei ollut siellä raskasta aseistustakaan).
Vasta vähitellen alettiin saada uutisia kehitysmaista, ja kun muutenkin puhuttiin ihmeellisyyksiä, ei enää tiennyt ketä ja mitä uskoa... kun televisio yleistyi, maailma tuli kotiin - on toista nähdä kuin kuulla. Eikä juuri hääviä ollut.
Maailman piti loppua ihan justiinsa, ensin siitä mellakoivat opiskelijat, sitten opetettiin rippikoulussa... Ei, en minä ikävöi niitä aikoja takaisin.
...........................
Maaseudulla asuneet saattavat nähdä asiat kokonaan toisin. Vietimme ne kesät aito ehdassa maalaiskylässä vaarin sisarosuusrahoillaan hankkimassa entisessä maatalossa. Se oli hyvin elävä paikka, nyt sieltä käydään parin- kolmenkymmenen kilometrin päässä työssä vain. Ei kauppaa, ei koulua ei myymäläautoa ei kirjastoautoa. Mutta muistan mainion hyvin senkin kyläyhteisön riidat, takapuheet, ja pysyvät välirikot joistakin uimarantaoikeuksista. Siellä oli todella tukalaa jos veli sattui olemaan psyykkisesti sairas tai siskolla avioton lapsi - ja jos oli itse se lapsi, niin huhhuh. Kun olimme ainoa kesävierasperhe ja jo toista sukupolvea siellä kaiket kesät, meitä pidettiin raitinkuvaan kuuluvina. Lapsille se oli ihanaa, siis meille serkuksille. Vasta myöhemmin mietin aikuisen kantilta... Ehkä sittenkin on kivaa, kun joka ikinen vastaantulija ei ole tuttu.
Ja sentään, tämä talo alkaa hahmottua omaksi yhteisökseen, kun naapureihin tutustuu. Kun minut tuosta terassilta puutarhatöistä sujuvasti löytää, niin juttelemaanhan siinä jäädään. D-portaan ysikymppistä mummoa olivat naapurit hoidelleet vuorovedolla niin että oli pärjännyt jopa lonkkamurtuman jälkeen, omaisia ei ollut. Alan tajuta että niiltä todella saisi apua itsekin, kun ilkenisi sanoa että vaihdettaisko numerot... siihen menee vielä vähän aikaa.
.........................................
Pääasiallinen syy sille ettei yv-kerääjä kierrä lippaan kanssa ovilla on se, että he eivät pääse rappukäytävään sisälle. Täällä pääsee, joku aina avaa summerin soitosta alaoven, mutta jos niissä on asuntokohtaiset numerokoodit, ei pääse. Ei se kadulla värjöttely niin ihanaa ole.
Mikään aika ei ole hyvää aikaa niin pitkään kuin ihminen on ihminen, jokainen on kutsuttu siinä määrin kohentamaan tonttia omalta kulmaltaan, kuin voi. Joku saa paljon valtaa ja vastuuta, nähköön sen enemmän vastuuna kuin valtana. Toisen "hyvä" saattaa olla ystävällinen hymy ja kiitos kaupan kassalla, vaikka. Enemmän kuin valitella voi yrittää sen hyvän eteen, pakenematta saivarteluihin ettei nyt ollenkaan tiedä mikä on sille toiselle hyvää. Kysy, ellet tiedä.
Dosentti
tuossa taas tahtoo ääneen, ja toteaa ettei ihminen sitä hyvää pahasta aina erotakaan, mutta seura tekee kaltaisekseen, siis olisi kristitylle hyväksi ajatella, uskova seuraa, seuraaja uskoo, ja uhrata päivässä jokin hetki Herralleen ja Vapahtajalleen. .
Aihe: Ajatteleeko kaikki nykyään vain itseään? (Luettu 4826 kertaa)